tiistai 12. syyskuuta 2017

Jumalat juhlivat öisin und Garpin maailma




Lätkäisen kaksi kärpästä yhdellä tiiviillä iskulla ja kerron kahdesta romaanista, jotka tekivät bloggaustauolla vaikutuksen. Muitakin hyviä oli ja saatan tehdä myöhemmin niistäkin koontia, mutta näistä kahdesta halusin päästä ensimmäiseksi hehkuttamaan.

Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin
Kirja hyppää sieltä, täältä ja tuolta esiin. Tämä tuntuu olevan monien lempparilistalla ja sen on sanottu olevan 90-luvun nuorten Sieppari Ruispellossa. Siepparia kirja ei sisällöltään muistuta millään lailla, mutta Jumalat juhlivat öisin on tehnyt ja tekee suuren vaikutuksen. Tarina tempaisee mukaansa heti. Oma tarkoitukseni oli aloittaa kevyesti yhdellä luvulla, mutta päädyinkin ahmimaan kirjan heti puoleenväliin (Oli aivan pakko saada vastauksia yöunienkin uhalla) ja seuraavana päivänä loput. Tätä tarinaa janoaa lisää ja lisää, vaikka murhaajat ja murhattu paljastetaan heti kahden sivun prologissa. Kukaan hahmoista ei oikeastaan ole samaistuttava tai mukavakaan, ei edes kertoja Richard. Tarttin kerronnassa vain on jotakin taikaa joka imaisee mukaansa...Dekkareissa mietitään yleensä kuka?, mutta tässä tapauksessa lukija miettii miksi? Sitten miten? Ja mitä sitten? Syyllisyys painaa jokaista hahmoa eri tavalla ja sen seuraaminen oli kirjan loppupuolella jännittävintä. Ja tietenki se, että jäävätkö murhaajat kiinni. Itse juonen lisäksi kirjan tunnelma ja kauniit kuvaukset tekivät vaikutuksen. Collegemaailma, muinaiskreikan opiskelijaryhmän tiiviin omituiset piirit. Syksyn hitaat viikonloput kartanomökillä, yksinäinen talvi jäätävässä pakkasessa.

The Secret History, 1992
Se vielä on sanottava, että  Jumalat juhlivat öisin on jykevämpi ja herättää enemmän kiinnostusta kuin suora suomennos Secret historystä. Kääntäjällä on ollut hieno oivallus.

John Irving - Garpin maailma
Irvingin kirjat sekoittavat tragediaa ja komediaa tavalla johon en ole törmännyt muualla. Ja miten kaikessa absurdissa voi olla kuitenkin niin paljon sielua riipaisevaa ja samaistumispintaa...Jos et ole lukenut Irvingiä aiemmin, paras tutustumiskirja lienee Oman elämänsä sankari. Luin senkin kesällä. Se on hmm, vähemmän rönsyilevä ja suoraviivaisempi mutta silti ihanan irving. Annoin molemmille viisi tähteä Goodreadsissä, mutta Garpin maailma oli itselleni piirun verran parempi. Pidän kahelimmasta menosta. (Kaikki isäni hotellit on Garpin maailman veli, Oman elämänsä sankari sisarpuoli tai ehkä serkku) Sen plussan viiden päälle toi muun muassa Jenny Fields, Garpin feministiäiti joka on aivan mahtava hahmo! Ainoa miinus kirjassa oli se, että olisin henk. koht. halunnut lukea Jennystä vielä lisää. Vanhemmuus on kirjassa vahva teema ja sen tuoma suojelutahto ja pelot. Yhtä paljon se käsittelee mun mielestäni myös luovuutta ja kunnianhimoa, Garpin kehitystä kirjailijan ammatissa. Siinä sivussa käsitellään myös avioliittoa, seksiä ja feminismiä.

The world according to Garp, 1978
Se vielä on sanottava, että kirjan alkupuhetta ei kannata lukea, sillä siinä on juonipaljastuksia.

Ovatkos nämä kirjat kolahtaneet muilla? :)

Irvingiä luen varmasti lisää jo siitäkin syystä, että Leski vuoden verran odottaa hyllyssä. Tarttin suhteen en ole varma. Pieni ystävä on kuuleman mukaan tylsä, Tikli taas Pulitzerilla palkittu, mutta helkutin pitkä.


keskiviikko 30. elokuuta 2017

Hei hei, mitä kuuluu?

Ohi kiitävi aika ja unhottuvi blogi,
Välikuolemisen se koki.
Ma luin, vaan en kertonut mitä.
Kuten näet,
En runokirjoja
Ainakaan.

Reilu puoli vuotta on vierähtänyt ja blogihommat ovat jääneet. Lukeminen hidastui ja taisin asettaa paineita itselleni tästä koko hommasta. Siitäkin huolimatta, että täällä olen kuuluttanut hauskuuden säilyttämisen tärkeydestä. Kirjoittaminen on puuhaa, jossa uppoudun sellaiseen flow'hun että aika tuntuu kuluvan tuplanopeudella. Nautin siitä todella, mutta mollaan itseäni siitä, etten ole parempi. Vanhoja postauksia lukiessa puna nousee poskiin ja mietin olenko todella kirjoittanut tämän mukamasfiksun kirja-analyysin, joka näyttää pikemminkin sieniä popsineen 11-vuotiaan tekstiltä.

Olen myös kasvanut ajattelumalliin, että jos haluaa mestariksi jossakin, se on aloitettava vähintään 4-vuotiaana. Pianonsoitto, shakkinerous jne. ''Hän lauloi ennen kuin oppi puhumaan'' tai ''Hän tanssi ennen kuin oppi kävelemään'' on sellaisia fraaseja joita kuulee usein. Itsehän olen kateellinen luonne ja synkistelen, että emmää sitten yritäkään kun en kerta taaperona aloittanut. #kateellinen #synkistelijä

Mitä vanhemmaksi tulen, alan ymmärtää kuinka typerä olen ollut. Ihmiset oppivat koko ajan uutta ja kehittävät itseään ja ympäröivää maailmaa. Viisikymppisillä voi aivan hyvin olla kolme, neljä ammattipätevyyttä. Aika kypsentää, mielenkiinnon kohteet muuttuvat. Ja ennen kaikkea: Ihminen oppii sen mitä kohtaan tuntee intohimoa. En ehkä ala maailman parhaaksi ballerinaksi tai shakkimestariksi (tai kirjoittajaksi) tällä iällä puhtaalta pöydältä, mutta miksei ihminen voisi tehdä sitä mistä pitää? Kehittymisen tunne on nautinto, vaikkei lopputulos olisikaan se huippuosaaja.

Tämä on teksti on ex tempore, ehkä näitä joita myöhemmin luen häpeissäni. Lukiossa sain esseistäni aina  kritiikkiä siitä, etten osannut pysyä punaisessa langassa kiinni. Mutta niin. Blogi!

Palaanko vielä?
En tiedä. Liityin kuukausi takaperin Goodreadsiin ja aloin pohtia onko se mulle sopivampi paikka. Goodreads vie ainakin vähemmän aikaa kuin blogin pitäminen. Toisaalta taas olen tykästynyt kirjablogien seuraamiseen ja seuraajien kommentteihin, nautin myös valokuvaajaleikeistäni. Viime aikoina olen lukenut myös niin loistavia kirjoja, että olen hyppinyt seinille kun tekisi mieli jonnekin kunnolla päästä vuodattamaan ja hehkuttamaan ylitsevuotavaa intoa ja eräästä hullusta lukuprojektista johon tarttunen ensi vuonna (Jos uskallan. #vieraskielinentiiliskivi.) Luulen, että jos palaan tulen hidastamaan tahtia enkä ainakaan ota mitään niin-ja-niin-monta-kirjaa-kuukaudessa-tavoitteita, joita huomasin salakavalasti langettavan päälleni. 

Näihin tunnelmiin, hyvää yötä ja alkavaa syyskuuta!

P.S: Ma yhden runokirjan luin,
      Se Antti Holman Kauheimmat runot ol.



 



tiistai 31. tammikuuta 2017

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla



''Ehkä me emme täysin toivu ensirakkauksistamme. Ehkä me nuoruuden ylenpalttisuudessamme jakelemme kiintymystämme lähestulkoon sattumanvaraisesti siinä harhaluulossa että meillä tulee aina olemaan vielä enemmän annettavaa.''

Jonathan on hyvän perheen poika, joka tutustuu koulussa hurmaavaan hulttioon Bobbyyn, joka saa jo nuorena elämältä kovia potkuja. Kaksikosta tulee Jonathanin äidin kauhuksi erottamaton parivaljakko. Pojat ovat sekä ystäviä että rakastavaisia. Myöhemmin Jonathan muuttaa New Yorkiin ja muuttaa eläväisen Claren kanssa yhteen. He alkavat suunnitella lapsen hankkimista, vaikkeivat romanttisessa mielessä ole rakastuneita toisiinsa. Kuvio täydentyy, kun Bobby muuttaa kämppisten luo. Heistä hitsautuu kolmikko, joka päättää kasvattaa lapsen yhdessä.

Itselleni Koti maailman laidalla kertoo tarinan onnea etsivistä ihmisistä, kenties kokonaisesta sukupolvesta, joka alkaa katsoa itseensä maailman sijaan. Hahmot, varsinkin pääkolmikko elää kovin tavallista, mutta samalla normista ja säännöistä poikkeavaa elämää. En itse voisi kuvitellakaan eläväni kolmen ihmisen suhteessa, mutta Cunningham osaa kuvata jokaisen persoonan paikan kuviossa niin hyvin, että tuomitseminen ei käväisekään mielessä. Ratkaisu tuntuu luonnolliselta; jokaisella on oma roolinsa ja paikkansa, palat loksahtavat paikoilleen.

Vaikka maailma muuttuu ja tuntuu välillä lähenevän loppuaan ( alkuperäisnimi A Home at the End of the World), ihmiset kaipaavat aina turvaa ja tukiyksikköä, perhettä. Perheen merkitys on muuttunut ja tulee muuttumaan ajan kuluessa. Sidosaineena ei ole enää aina välttämättä biologia, vaan ihmiset saavat vapaammin määrittää perheensä, eikä se ole aina pysyvä yksikkö, vaan turvasatama voi muuttua elämän kuluessa. Tämä tuli kirjassa hyvin esille varsinkin Bobbyn elämässä. Bobbylla on kirjassa suoranainen nälkä saada tukiverkosto. Oma perhe hajoaa ja menetykset varjostavat perässä. Jo teininä Jonathanin perheestä tulee kakkoskoti, jossa poika alkaa viettää enimmän aikansa. Bobby näkee Jonathanin äidin Alicen aivan eri silmin kuin Jonathan, ihailevasti ja kunnioittaen. Jonathan ottaa perheensä itsestäänselvyytenä. Jonathanin muuttaessa New Yorkiin Bobby muuttaa kokonaan kakkoskotiinsa moneksi vuodeksi. Kun tämä tukiverkko sitten poistuu ulottuvista, Bobby lähtee Jonathanin perään ja Bobbylle muodostuu jälleen uusi perhe.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon. Se on elämää, ihmeellisiä, eläväisiä ihmissotkuja, vähempään tyytymistä mutta paremman toivomista, jos ei muuten niin salaa kuten Alice joka suunnitteli avioeroa vain hiljaa päässään. Miten onnellisuus määritellään ja mistä tietää olevansa onnellinen, elävänsä sitä elämänsä parasta aikaa? Itse ajattelen, että sen luultavimmin ymmärtää vasta katsoessaan taaksepäin vanhana kiikkustuolissa, sillä parhaita asioita osaa yleensä arvostaa jälkikäteen. Kyl ennen vaan oli se ja se paremmin! Se minkä ainakin on oppinut viime vuosina on se, että jokainen rakentaa elämänsä itse ja luo omat tavoitteensa. Ei ole mitään mitä pitäisi saavuttaa vaikka kolmekymppiseksi mennessä vain siksi että kulttuurissa on raamatullisia jäänteitä ja muita oletuksia, jotka ovat enemmistön normi. Kirja kulki jo aiemmin miettimieni asioiden kanssa samoja polkuja ja vahvisti niitä, siksi se varmaan kolahti niin lujaa.

A Home at the End of the World, 1990


torstai 26. tammikuuta 2017

Erin Morgenstern - Yösirkus


''Sirkus saapuu varoittamatta.''

 1800- ja 1900-lukujen vaihteen mustavalkoisissa sirkuskuvissa on jotakin kiehtovan mystistä ja juuri tuollaiset kuvat tulivat mieleen törmättyäni Erin Morgensternin Yösirkukseen. Tarina sijoittuu juurikin tähän vuosisatojen vaihteeseen. Se kertoo maailmaa kiertävästä sirkuksesta, joka ei ilmoita saapumistaan etukäteen. Sirkus on täynnä maagisuutta, todellisuuden rajoja rikkovia mitä mielikuvituksellisempia telttoja.

Kaikki saa alkunsa kun kaksi kovin erilaista kilpailevaa taikuria päättää kouluttaa kaksi taikurioppilasta kisaamaan toisiaan vastaan. Rangaistuksena on kuolema ja taisteluareenana Yösirkus. Aluksi kisaajat eivät tiedä toistensa henkilöllisyyttä, mutta kun he oppivat tuntemaan toisensa, he rakastuvat. Miten pelistä pääsee pois? Merkittäväksi henkilöksi nousee tavallinen amerikkalainen maalaispoika Bailey, joka etsii suuntaa elämälleen.

Yösirkus oli paikoin kiehtova, muttei ihan täysin loitsunnut lumoihinsa. Vaikka pidin kirjan alussa kuvatuista yöillallisista, joilla sirkusta suunniteltiin parhaimpina puolina tarinaa, olisin kaivannut vielä jotakin lisää. Juoni käynnistyi hitaasti eikä päähenkilöiden rakkaus voittanut minua puolelleen. Liian siirappista jotenkin, äh. En samaistunut muihinkaan hahmoihin, vaikka raamit olivat mielenkiintoisia. Pelkkä kummallisuus ei riitä. Poikkeuksena hahmoissa on Bailey, joka on tulevaisuuden pähkäilynsä kanssa todella sympaattinen poika. Hän on samaistuttava. Baileyn näkökulma sirkukseen on sama kuin lukijan, ihaileva ja ihmettelevä. Kirjailija olisi saanut sirkuksesta ja hahmojen taustatarinoista enemmänkin irti. Olisin kaivannut enemmän kuvailevuutta, aisteilla leikkimistä ja revittelyä, sillä miljöö on niin mielenkiintoinen!

The Night Circus, 2011

lauantai 7. tammikuuta 2017

Mä kirjastossa kävin



Ajattelin tehdä postauksen viimeisimmistä kirjastolainoistani ja siitä miksi olen valinnut juuri nämä kirjat lukuaikomusten jatkeeksi. Uusi vuosi on alkanut korkeilla pinoilla ja varauksiakin olen pistänyt muutamaan uutuuskirjaan. En vanno mitään, mutta tänä vuonna yritän tutustua vähän paremmin uutuuskirjoihin. Tämän vuoden lukusaldon olen vahingossa onnistunut avaamaan kolmella H-alkuisella brittikirjailijalla. Herriot, Harris ja Hardy... :D Hyvin eritunnelmaisia tarinoita eri aikakausilta, loistavia kaikki! Vuosi on alkanut kirjojen suhteen erittäin lupaavasti.

Tässä viimeisimmän kirjastovisiittini löydöt:

Erin Morgernstern - Yösirkus
Sekoitin tämän kirjan aluksi ihan eri teokseen ja löysin etsimäni sattumalta kolutessani fantasiahyllyjä. Muistan ensimmäisen kerran törmänneeni Yösirkukseen jossakin kirjablogissa. Tässä kiehtoi eniten 1800- ja 1900-lukujen vaihteen sirkusmaailma ja uneksiva tunnelma. Olen jo aloittanut tämän, vaikuttaa hyvältä.

Joanne Harris - Karamellikengät
Luin juuri Pienen suklaapuodin ja siihen ihastuneena oli tietysti pakko ottaa jatko-osakin, kun se oli palautettujen kirjojen joukossa. Pienessä suklaapuodissa lopetus jäi avoimeksi, mutten siltikään osaa oikein sanoa mitä odotan tältä kirjalta tai että vaatiko tarina välttämättä jatkoa avoimesta lopusta huolimatta. Helppo oletus juonen kannalta ainakin olisi, että päähenkilöiden kiertolaisuus loppuu, se ''sulkisi ympyrän.''

Kazuo Ishiguro - Haudattu jättiläinen
Haudattu jättiläinen on aika pelottavan kuuloinen taruolento. Onko kyseessä jörö peto vai lempeä jätti? Kirjassa matkataan kuningas Arthurin aikaan ja etsitään kadonnutta poikaa. Takakannessa sanotaan kehuja maasta taivaisiin, kuten: '' Helppo lukea, mutta vaikea unohtaa.''

Jennifer Clement - Basquiatin leski
Naisella kannessa on tuima, häpeilemätön katse. Se kiinnitti ensimmäisenä huomion. Kirja ei kuitenkaan ilmeisesti kerro hänestä, vaan mustasta 80-luvun avantgardetaiteilijasta, Jean-Michel Basquatista. Hänestä maalataan takakannessa värikäs, kapinallinen kuva. Nappasin kirjan nopeasti muiden jatkeeksi, mutta kotiin päästyäni en ollutkaan enää ihan satavarma luenko tätä. Se nähdään.

Johanna Sinisalo - Auringon ydin
Olen halunnut lukea Sinisaloa jo pitkään ja koska olen dystopioiden ystävä, Auringon ydin tuntui hyvältä valinnalta. Tätä verrattiin Margaret Atwoodin kirjaan Orjattaresi, joka oli viime vuoden suosikkejani. Odotan tältä kirjalta paljon!

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla
Viime vuonna lukemassani Kirja joka muutti elämäni mainittiin Koti maailman laidalla. Enää en muista kirjoittajan tarkempia muistoja tästä tai siitä miten se hänen elämäänsä vaikutti, mutta sen kaunis nimi pinttyi mieleni perukoille. Pari kertaa hypistelin kirjaa kirjastossa ja kirpparilla kuitenkaan kotiin viemättä. Viimeksi kirjastossa päätin, että nyt on jo aika.

Näitä siis lukemaan! Edellisiltä visiiteiltä on yhä muutama laina odottamassa sekä omassa hyllyssä eräs vuodenaikaan sopiva muumitarina...Basquaitin lesken kohdalla into lopahti kotona katsellessani kirjaa uudestaan, mutta muutoin (mitään kiveen hakkaamatta tai muutoin vannomatta) aion lukea nämä lainat.