Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste perhe. Näytä kaikki tekstit

tiistai 31. tammikuuta 2017

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla



''Ehkä me emme täysin toivu ensirakkauksistamme. Ehkä me nuoruuden ylenpalttisuudessamme jakelemme kiintymystämme lähestulkoon sattumanvaraisesti siinä harhaluulossa että meillä tulee aina olemaan vielä enemmän annettavaa.''

Jonathan on hyvän perheen poika, joka tutustuu koulussa hurmaavaan hulttioon Bobbyyn, joka saa jo nuorena elämältä kovia potkuja. Kaksikosta tulee Jonathanin äidin kauhuksi erottamaton parivaljakko. Pojat ovat sekä ystäviä että rakastavaisia. Myöhemmin Jonathan muuttaa New Yorkiin ja muuttaa eläväisen Claren kanssa yhteen. He alkavat suunnitella lapsen hankkimista, vaikkeivat romanttisessa mielessä ole rakastuneita toisiinsa. Kuvio täydentyy, kun Bobby muuttaa kämppisten luo. Heistä hitsautuu kolmikko, joka päättää kasvattaa lapsen yhdessä.

Itselleni Koti maailman laidalla kertoo tarinan onnea etsivistä ihmisistä, kenties kokonaisesta sukupolvesta, joka alkaa katsoa itseensä maailman sijaan. Hahmot, varsinkin pääkolmikko elää kovin tavallista, mutta samalla normista ja säännöistä poikkeavaa elämää. En itse voisi kuvitellakaan eläväni kolmen ihmisen suhteessa, mutta Cunningham osaa kuvata jokaisen persoonan paikan kuviossa niin hyvin, että tuomitseminen ei käväisekään mielessä. Ratkaisu tuntuu luonnolliselta; jokaisella on oma roolinsa ja paikkansa, palat loksahtavat paikoilleen.

Vaikka maailma muuttuu ja tuntuu välillä lähenevän loppuaan ( alkuperäisnimi A Home at the End of the World), ihmiset kaipaavat aina turvaa ja tukiyksikköä, perhettä. Perheen merkitys on muuttunut ja tulee muuttumaan ajan kuluessa. Sidosaineena ei ole enää aina välttämättä biologia, vaan ihmiset saavat vapaammin määrittää perheensä, eikä se ole aina pysyvä yksikkö, vaan turvasatama voi muuttua elämän kuluessa. Tämä tuli kirjassa hyvin esille varsinkin Bobbyn elämässä. Bobbylla on kirjassa suoranainen nälkä saada tukiverkosto. Oma perhe hajoaa ja menetykset varjostavat perässä. Jo teininä Jonathanin perheestä tulee kakkoskoti, jossa poika alkaa viettää enimmän aikansa. Bobby näkee Jonathanin äidin Alicen aivan eri silmin kuin Jonathan, ihailevasti ja kunnioittaen. Jonathan ottaa perheensä itsestäänselvyytenä. Jonathanin muuttaessa New Yorkiin Bobby muuttaa kokonaan kakkoskotiinsa moneksi vuodeksi. Kun tämä tukiverkko sitten poistuu ulottuvista, Bobby lähtee Jonathanin perään ja Bobbylle muodostuu jälleen uusi perhe.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon. Se on elämää, ihmeellisiä, eläväisiä ihmissotkuja, vähempään tyytymistä mutta paremman toivomista, jos ei muuten niin salaa kuten Alice joka suunnitteli avioeroa vain hiljaa päässään. Miten onnellisuus määritellään ja mistä tietää olevansa onnellinen, elävänsä sitä elämänsä parasta aikaa? Itse ajattelen, että sen luultavimmin ymmärtää vasta katsoessaan taaksepäin vanhana kiikkustuolissa, sillä parhaita asioita osaa yleensä arvostaa jälkikäteen. Kyl ennen vaan oli se ja se paremmin! Se minkä ainakin on oppinut viime vuosina on se, että jokainen rakentaa elämänsä itse ja luo omat tavoitteensa. Ei ole mitään mitä pitäisi saavuttaa vaikka kolmekymppiseksi mennessä vain siksi että kulttuurissa on raamatullisia jäänteitä ja muita oletuksia, jotka ovat enemmistön normi. Kirja kulki jo aiemmin miettimieni asioiden kanssa samoja polkuja ja vahvisti niitä, siksi se varmaan kolahti niin lujaa.

A Home at the End of the World, 1990


keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Elina Hirvonen - Kun aika loppuu



Elina Hirvosen Kun aika loppuu on rankka, tarkkanäköinen tarina, joka punoo saumattomasti yhteen suuria kysymyksiä, tunteita ja teemoja. Miltä tuntuu, kun oma lapsi ei olekaan uhri vaan tappaja? Onnistuuko ihminen pysäyttämään ilmastonmuutoksen ajoissa?

Tarina alkaa lasipalatsin katolta. Aslak ampuu sattumanvaraisesti pahaa aavistamattomia ihmisiä. Koko elämänsä hieman syrjääntyneenä ollut mies, jonka motiivit tekoon selviävät tarinan edetessä. Sitä ennen tutustutaan Aslakin äitiin ja isosisko Aavaan, joka tekee avustustyötä Somaliassa. Välillä kelataan aikaan jolloin lapset ovat olleet pieniä, kun kaikki on ollut vielä aika hyvin. Asiat alkavat kuitenkin hiljalleen nyrjähtää, eikä kukaan tiedä mitä tehdä.

Perhettä yhdistää idealistinen ajatusmaailma. He kaikki haluavat tehdä maailmasta paremman paikan. Äiti luennoi ilmastonmuutoksesta, isä on vähäosaisten arkkitehti ja tytär Aava toimii lääkärinä sota-alueella. Jopa Aslak haluaa maailmasta paremman, mutta valjastaa ajatuksensa väärin. Nuorena Aava kapinoi äitinsä elämäntyyliä vastaan, mutta on lopulta päätynytkin elämään elämää, jota hänen äitinsä kadehtii, konkreettista auttamista ja täysivaltaista omistautumista. Mutta kaiken keskellä Aava kyseenalaistaa valintansa. Onko järkeä auttaa paikallisia, vain siksi että he selviävät seuraavaan nälänhätään? Onko järkeä elää jatkuvan kuoleman ja raiskauksen pelossa?

Tulevaisuudenkuva on pelottava, ei ehkä aivan dystooppinen kauhukuva, vaan sellainen maailma joka hyvinkin voi olla edessämme parin vuosikymmenen päästä. Somaliassa ja Syyriassa soditaan yhä, aavikot laajenevat, jäätiköt jatkavat sulamistaan.

Ja hahmot! Samaistuin kaikkiin heistä, niin todenmukaisesti Hirvonen maalaa jokaisen sisimmän sivuillensa. Samaistuin jopa Aslakin ajatuksiin ja vaikeuksiin, vaikken hänen hirveää tekoaan pystynyt ymmärtämään. Mietin sitä miten pahuus määritellään. Onko Aslak paha ihminen? Vaikka hänen polkunsa etenemisen kirjassa ymmärtää ja häneen samaistuu, ajattelen kuitenkin että teot määrittelevät ihmisen. Kun hyvä ihminen tekee pahan teon, hänestä tulee paha. Ainoana särönä hahmon uskottavuuteen pidin Aslakin sokeaa ihastusta nettinimimerkkiin. Kai jokainen osaa olla sen verta skeptinen, että osaa kyseenalaistaa nettihenkilöllisyyksien todenmukaisuuden, varsinkin tyyppi joka viettää paljon aikaansa netissä.

Hirvonen on valinnut vaikean aiheen, todella vaikean tulokulman tarinaan. Hän kuvaa hahmoja niin herkästi ja myötätuntoisesti ja kuitenkin ilman liikaa sokerointia. Varsinkin äidin syyllisyys ja menneisyyden muistot on kirjoitettu niin elävästi, että silmät kostuivat. Ja se voimattomuus, kun yrität auttaa, mutta et pysty kun poikasi ei avaudu, ei ota apua vastaan vaan rakentaa isompaa muuria itsensä ympärille. En ole äiti, mutta teksti liikutti niin kovin, että pystyin vilaukselta ymmärtämään millaista voisi olla omistautuminen ja huoli omasta lapsesta. Aslakin lapsuudesta jäi häiritsemään se kun poika kerran palasi karkumatkalta ruhjeisena. Se oli selvä käännekohta, mutta muu perhe eikä lukija saa tietää mitä ihmettä silloin tapahtui. Jotakin pahaa. Tuo kuva jää äidin sydämeen, enkelisiipinen kiltti poika. Pahasta huolimatta rakkaus ei lopu. Lapsettomana tällaista täydellisen ehdotonta rakkautta on vaikea ymmärtää.

Ajan loppuminen kertoo niin ajan loppumisesta Aslakin kuin maailmankin suhteen; olisiko paha saatu lopetettua ajoissa? Aslakin teko ja ilmastonmuutos ovat molemmat asioita, jotka kypsyvät hitaasti ajan saatossa. Ilmastonmuutoksen suhteen haluaisin uskoa, että suunta pystyttäisiin muuttamaan. Olen kuitenkin valitettavan kyyninen siitä, että kaikki, sekä kuluttajat, poliitikot että teollisuus saataisiin puhaltamaan yhteen hiileen. On aina helpompi jättää tekemättä jotakin kuin nousta ja tehdä muutos. On tärkeää pitää toivoa yllä, mutta sen lisäksi tarvitaan konkreettisia tekoja, ei vain kauniita aikomuksia. Aslakin suhteen uskon, että pahaa ei olisi voitu estää. Vanhemmat yrittivät mielestäni parhaansa eikä aikuisen lapsen elämää pysty kontrolloimaan. Voi vain yrittää auttaa ja sen he tekivät pitämällä yhteyttä, auttamalla laskuissa ja viemällä psykiatrille. Masentunutta ei tuosta noin vain pakoteta hoitoon, lukkiutuneen ihmisen ajatuksiin ei aina pääse. Kaiken pahan estäminen on mahdottomuus.

Luin kirjan vapaapäivänä yhdeltä istumalta. Tämä on rankin lukemani kirja aikoihin, mutta teksti oli niin hyvää etten pystynyt lopettamaan. Tarina jäi kummittelemaan paljon, paljon pidemmäksi aikaa kuin ajaksi jonka käytin sen lukemiseen. En ehkä halua hetkeen lukea näin raadollista kirjaa, mutta toivon kuitenkin että tällaista kirjoitettaisiin enemmän. Tämä meni niin sanotusti tunteisiin, mutta ihan hyvällä tavalla. Sain niin paljon ajateltavaa tästä. Huomasin usein työpäivienkin aikana uppoutuvani omiin ajatuksiini, miettiväni kirjan hahmoja ja ilmastonmuutosta. Aava tekee kirjan lopussa sen mitä kuuluukin. Pahasta huolimatta jatkaa työtä hyvän eteen.



tiistai 25. lokakuuta 2016

Amy Tan - Ilon ja onnen tarinat



''On minun syyni että hän on sellainen. Halusin lasteni saavan parhaan yhdistelmän: amerikkalaiset olosuhteet ja kiinalaisen luonteen. Mistä minä tiesin etteivät ne sovi yhteen?''

Tässä kirja, jota pidin ihan hömppänä höttönä ja siksi se lojui kirjahyllyssäni lukemattomana yli kymmenen vuotta. Halivia naisia itkemässä kansikuvassa ja nimestäkin tuli mielikuva tyhjänpäiväisestä, kornista kirjasta. Miten väärässä olinkaan. Pidin tästä paljon ja suosittelen tätä muillekin! Ilon ja onnen tarinat oli juuri sitä mitä kaipasin seuraksi lämpimälle viltille ja teekupposelle.

Ilon ja onnen kerho on Amerikkaan muuttaneiden kiinalaisnaisten vapaa-ajan kokoontumisrituaali. Syödään hyvin, pelataan mahjongia ja nautitaan. Erään jäsenen kuoltua tämän tytär ottaa kerhossa äitinsä paikan ja kuulee äitinsä salatun historian vuosien takaa Kiinasta. Hänen täytyy matkustaa Kiinaan tapaamaan sisarpuoliaan, joiden olemassaolosta kuulee nyt ensimmäistä kertaa.

Ilon ja onnen tarinat kertoo muistoja neljältä kiinalaisäidiltä ja heidän amerikkalaistuneilta tyttäriltään. Luvuissa muistellaan elämän käännekohtia, niitä ratkaisevia elämänmullistuksia ja ajatuksia. Neljän suvun naisia yhdistää kulttuurimuuri. Tyttäret eivät tiedä äitiensä koettelemuksista Kiinassa eivätkä koe itseään kiinalaisiksi mutteivat aivan amerikkalaisiksikaan. Äidit taas pitävät kiinni kiinalaisista perinteistä eivätkä pysty ymmärtämään tyttäriensä ajatuksen juoksua ja elämäntyyliä.

Äitien historiat Kiinassa ovat mielenkiintoista luettavaa, aukinainen ovi aivan toisenlaiseen aikaan ja paikkaan. Murheisiin ja elämään, joita länsimaalaisena on vaikea kuvitella. Kuinka vaikeaa on jättää lapsensa sotivaan maahan? Naida mies vastentahtoisesti? Olla kaikista vähäarvoisin neljästä vaimosta? Äitien vaikeneminen entisestä elämässä Kiinassa sai lukiessa tuohtumaan; Miten tyttäret voisivatkaan ymmärtää äitejään kun eivät tunne heitä kokonaisuudessaan? Mahdotontahan siinä on saada täyttä kosketusta juuriinsa. Mutta toisaalta vaikenemisen ymmärtää, vaikeista asioista ei ole helppo kertoa jälkikasvulle.

Amerikkalaistuneiden tyttärien nykypäivän ongelmat ovat paljon pinnallisempia, mutta länsimaalaiselle samaistuttavampia. Avioerot, työ, asunto, psykiatrilla käynti. Kuilu vanhempiin johtuu pitkälti kulttuurien törmäyksestä, mutta yleismaailmallistakin ongelmista äiti-tytär-suhteessa. Usein näemme huudot, käskyt ja riidat, emme sitä mistä ne kumpuavat. Huolenpidosta, peloista, parhaan haluamisesta omalle jälkikasvulle.

Miinusta kirja saa siitä, että lukiessa sukupuu meni sekaisin. Tarinoivia naisia on kahdeksan. Kukas olikaan kenenkin tytär? Siihen vielä aviomiehet, poikaystävät, äitien äidit. Kirjan alussa oleva listaus äideistä ja tyttäristä auttoi hieman, mutta lukukokemuksesta olisi tehnyt selkeämmän loogisempi järjestys, sillä nytkään en pysty yhdistämään kaikkia tarinoita ja yksityiskohtia oikeisiin hahmoihin. En muista kuka oli se shakkimestari lapsena ja kuka tuskaili avioeron kanssa. Toisaalta kyllä pidän siitä, että tarina alkoi Jing-mein liittymisestä kerhoon ja päättyi hänen Kiinan matkaansa. Tällä vahvistui kirjailijan sanoma perhesiteistä ja ympyrä sulkeutui.


lauantai 15. lokakuuta 2016

Toni Morrison - Koti



Moneyn sisarukset Frank ja Cee etsivät molemmat paikkaansa lähdettyään lapsuudenkodistaan Georgian Lotuksesta. Frank päätyy Vietnamin sodasta palattuaan hieman tuuliajolle ja Cee huonoon avioliittoon ja myöhemmin erittäin huonoon työpaikkaaan. Vietnamin jälkeen Amerikkaan takaisin tuleminen ei tunnu Frankille kotiinpaluulta, eikä Ceellekään asuinrakennus ole sama kuin koti sanan syvimmässä merkityksessä. Lopulta sisarukset kuitenkin löytävät paikkansa juuri sieltä mistä halusivat pois.

 Kuten Luoja lasta auttakoon, Kotikin on pieni, mutta painava kirja. Se on hyvä ajankuvaus 50-luvusta, ajasta juuri ennen kuin mustat alkoivat saada enemmän oikeuksia Amerikassa.

Omasta mielestäni kirjassa parasta on sisarussuhteen ja kasvun kuvaaminen. Cee on ollut isoveljensä suojelema aina, mutta Frankin pelastettua siskonsa hirviölääkärin luota, Cee haluaa päästä irti, ottaa surun omakseen ja hyväksyä sen elinikäiseksi kumppanikseen. Mitä muutakaan voi tehdä kuullessaan, ettei voi saada lapsia? Niin suuri suru on hyväksyttävä omaksi varjokseen. Frank puolestaan myöntää lukijalle kaunistelemansa Vietnamin muiston todellisen laidan. Teon, jonka hän on kenties kieltänyt itseltäänkin.

Sisaruussuhteen ja kodin lisäksi kirja näyttää sodasta palaamisen vaikeuden. Miten vaikeaa se on varsinkin mustalle miehelle. Kelpaat kyllä sotimaan isänmaasi puolesta, mutta et ole omassa maassasi täysi, arvostettu kansalainen. Cee saa osansa rasismista rotupuhtauteen uskovalta lääkäriltä.

Koti oli hyvä lukukokemus, vaikkei se suosikkieni joukkoon nousekaan. Morrison on loistava tarinankertoja, joka osaa luoda vähäeleisesti nimen omaan vaikuttavan ja liikuttavan tarinan. Hänen teoksiaan tulen varmasti lukemaan jatkossa lisää.

sunnuntai 29. toukokuuta 2016

Toni Morrison - Luoja lasta auttakoon



''Tyttö opetti mulle sellaista, mikä mun olisi pitänyt tietää koko ajan. Sillä on väliä, mitä lapselle tekee. Lapset ei välttämättä unohda sitä koskaan.''

Toni Morrisonin Luoja lasta auttakoon kiinnitti huomioni heti. Kansi valkoiseen jakkuun pukeutuneesta mustasta naisesta on kaunis ja vangitseva. (Harmittavaan kohtaan vain tuo Jokeri-tarra sijoitettu.)

Kuvan nainen on Lula Ann Bridewell, joka on äitinsä Sweetnessin kauhuksi sudaninmusta. Maitokahvin värinen äiti hylkii tytärtään, vältellen kosketusta muutoin kuin pakon edessä ja lyhyen heikkouden hetken ajan harkitsee jopa oman lapsensa tukehduttamista. Isä syyttää pettämisestä ja jättää perheen. Vuosien kuluessa Lula Ann alkaa janota enemmän rakkautta ja hellyyttä äidiltään. Lula Ann hakee huomioita väärin tavoin ja hänen tekojensa vuoksi viaton nainen maksaa kovan hinnan.

Lula Ann vaihtaa nimensä Brideksi. Kuten morsian hän alkaa ylpeydellä pukeutua pelkästään valkoiseen, korostaen lapsuudessa hätkähdyttänyttä mustuuttaan. Moderni ja eksoottinen Bride hukkuu kehuihin ja ihailuun. Uuden stailin ja itsevarmuuden avittamina työelämä lähtee nousuun. Bride kehittää uuden kosmetiikkasarjan, eikä rahasta ole puutetta. Sweetnessiin välit ovat edelleen kylmät. Bride lähettää äidilleen rahaa, mutteivat he ole juurikaan yhteyksissä. Bride on puoli vuotta tapaillut komeaa saksofonistia Bookeria - miestä, josta hän ei tiedä oikeastaan mitään, mutta joka kuitenkin saa sydämen ja pään sekaisin.

Bookerin vähäsanaisesti jättäessä Briden vanhat torjunnan ja halveksunnan tunteet lapsuudesta palaavat vainoamaan. Miksi hän ei kelpaa? Bride päättää viimeinkin nostaa omat kissansa pöydälle ja lähteä vaatimaan vastauksia. Hän yrittää myös tehdä sovintoa vankilaan passittamansa naisen kanssa.

'' ' Värihän se vain on', oli Booker sanonut. 'Geneettinen ominaisuus - ei vika, ei kirous, ei siunaus eikä synti.' 
'Mutta', Bride oli vastustanut, 'monien mielestä rotu-'
Booker oli keskeyttänyt hänet. 'Tieteellisesti sellaista asiaa kuin rotu ei ole olemassakaan, Bride, ja siksi rasismi ilman rotuja on valintakysymys. Sitä opettavat totta kai ne, joille se on tarpeen, mutta silti se on valintaa. Ne jotka sitä harjoittavat, eivät olisi mitään ilman sitä.'''

Morrisonin kirja on lyhyt ja ytimekäs. Tarinassa tapahtuu paljon, mutta kirja onnistuu välttämään ahtauden tai kiirehdinnän. Kaikki hahmot ja tapahtumat tukevat Morrisonin sanomaa, samaa päämäärää. Hahmojen nimet merkitsevät kaikki jotakin englanniksi ja sitä kautta ne oli helppo muistaa - Sweetness makeus, Bride morsian, Raisin rusina, Queen kuningatar jne.

Kirjaa oli nautinnollista lukea, sillä juoni piti otteessaan koko ajan. Tarinaan heitetään koko ajan kysymyksiä, joihin lukija haluaa vastauksen. Tapaavatko Bride ja Sweetness? Miksi Booker lähti? Mitä Bookerille on lapsuudessa tapahtunut? Mistä Briden fyysiset oireilut johtuvat? Tarinallisia asioita miettiessä päässä pyörivät myös kirjan painavat sanomat lapsuudesta, rasismista ja menneisyyden kohtaamisesta.

Kaikki kirjassa esiintyvät lapset ovat kokeneet riistoa, rasismia, hylkäämistä tai surua. Bride äitinsä Sweetnessin kanssa jää mm. hännille asuntoa hankkiessa - ihonvärin takia. Morrison nostaa hyvin esiin sen, että vähemmistöjen sisälläkin esiintyy rasismia. Sweetnessin kylmä kohtelu tummemman mustaa tytärtään kohtaan on surullista. Äidinrakkauden kun ei pitäisi olla ehdollista. Briden täytyy ansaita rakkautta ja huomiota teoillaan, oikeudenkäynnissä todistamisella ja elämässä menestymisellä.

Hippiperheen luona toipuessaan Bride tapaa Raisin-nimisen ottolapsen, joka on pakotettu prostituutioon ja jätetty elämään kaduille oman onnensa nojaan. Lopussa Bride löytää Bookerin. Syy hänen käytökselleen löytyy väärinymmärryksistä ja lapsuudessa koetusta käsittämättömän pahuuden kohtaamisesta sekä surusta, joka on rikkonut hänen perheensä. Kaikki ovat kärsineet eri lailla, mutta heitä yhdistää rikkinäinen lapsuus, joka ei unohdu.

Lapsuuden merkitys on hirvittävän tärkeä. Pohja kaikelle elämännäkemykselle ja -kokemukselle rakennetaan elämän alussa ja minäkuva rakentuu ihan kaikesta koetusta. Vaikkei elämää ja maailmaa lapsena ymmärräkään, sitä alkaa katsoa lähtökohtiensa kautta. Hylkäämisen ja torjutuksi tulemisen tunne on raskas taakka kantaa, eikä syvälle juurtuneita tunteita aina kykene järkeistämään. Varsinkin kun useissa tapauksissa syitä ja vastauksia ei välttämättä ole edes mahdollista saada. Miksi ihmiset laiminlyövät lapsiaan? Onko taustalla pahuutta, laiminlyöjän omia lannistavia kokemuksia, epätoivoa, vaiko vain välinpitämättömyyttä? Lapsen ei pitäisi kohdata kohtuutonta kärsimystä.

Itselleni tämä on liki täydellinen kirja.

Mitä mieltä te muut olette tästä?



torstai 21. huhtikuuta 2016

J.D. Salinger - Franny ja Zooey




''Siinä on ajatus! Otetaan kanalientä tai ei mitään. Se on kuria ja järjestystä se. Jos hänen on pakko saada hermoromahdus niin vähin mitä me voidaan tehdä on estää häntä saamasta sitä rauhassa.''

Kuten olen maininnut, J.D. Salingerin Sieppari ruispellossa on yksi lempikirjoistani. Olen myös lukenut novellikokoelman Yhdeksän kertomusta. Nyt oli sopiva aika lukea vielä se viimeinen Salingerin suomennetuista kirjoista, Franny ja Zooey. Tämä romaani on kasattu kahdesta novellista, jotka on julkaistu New Yorker-lehdessä vuosina 1955 ja 1957. Palaset koottiin kirjaksi 1961. Jako näkyy edelleen, sillä kirja on jaettu kahteen osaan, ensimmäisen ollessa Franny ja toisen Zooey.

Franny ja Zooey ovat Glassin perheen parikymppiset kuopukset, jotka kärsivät pitkälti samoista ongelmista. Glassien lapset ovat kaikki älykkäitä ja lahjakkaita, he ovat esiintyneet Viisaat lapset-nimisessä radio-ohjelmassakin. Kaksi isosta lapsikatraasta on kuollut. Varsinkin Seymour-veljen itsemurha on ravistellut perhettä. Glassit ovat boheemeja. Perheestä sanotaan, etteivät he osaa keskutella. Sen sijaan he analysoivat ja kiistelevät. Lapset kutsuvat vanhempiaan etunimillä ja yltyvät pitkiin väittelyihin milloin mistäkin. Vanhempi veli Buddy on muuttanut maaailmalle, mutta pysyy eristyksissä vailla puhelinta. Äiti vaeltaa levottomasti kimonossaan rööki alati huulessa ja änkeää neuroottisten kysymystensä kanssa häiritsemään poikansa kylpyhetkeä.

Kirja alkaa Franny Glassin, parikymppisen collegelaisen ja tämän poikaystävä Lanen treffeistä ravintolassa. Franny on poissaoleva eikä koske ruokaansa. Koko maailma ärsyttää: Professori, joka pöyhii tukkaansa, kaikkien ympäröivien ihmisten ärsyttävyys. Kaikki tuntuu pinnalliselta, collegekin on tiedonkeruuta tiedon vuoksi todellisen viisauden tavoittelun sijaan. Kaikista eniten häntä ärsyttää oma egoistinen kriittisyytensä, jota hän ei kykene hallitsemaan ja itsekeskeisyden vuoksi hän haluaa lopettaa näyttelemisenkin. Hän ei kykene pitämään suutaan supussa huomatessaan oikkuja ja se ahdistaa. Franny on etsinyt vastauksia kirjasta, joka kertoo venäläisestä pyhiinvaeltajasta. Samaista kirjaa on hänen kuollut Seymour-veljensäkin lukenut.

Franny masentuu etsiessä tarkoitusta ja oikeaa tapaa jumalan ymmärtämiseen. Hän makaa sohvalla silittelemässä perheen kissaa muun perheen pähkäillessä mitä tehdä. Tyttö pitäisi saada maalarien tieltä pois. Viisi vuotta vanhempi isoveli Zooey ottaa äitinsä painostuksesta tehtäväkseen saada pikkusiskonsa paremmalle tuulelle ja ymmärtämään tulkitsevansa jumala-suhdettaan ja sitä kautta koko maailmaa nurinkurisesti. Mutta miten se onnistuu molempien ollessa kovia kinastelemaan ja analysoimaan puhki joka asia atomilleen? Johdattaako sokea vain sokeaa?

Nautin kirjasta. Jo ensimmäinen osa herätti mielenkiinnon pohtiessani mikä apaattista Frannyä oikein riivaa. Kunnolla lentoon kerronta pääsee kun mennään sisälle Glassien taloon. Äiti Bessie on varsin omalaatuinen karakteeri, joka höpisee, murehtii ja nalkuttaa. Zooey vähän vastahakoisesti ryhtyy pohtimaan juurta jaksain äitinsä kanssa pitäisikö siskolle hankkia psykologi ja mistä kaikki oikein johtuu. Päivä kun on vasta aluillaan ja äiti keskeyttää ensin kylvyn, sitten parranajon. Tapahtumapaikkoja ovat kylpyhuone ja sohva. Kuten Siepparissakin, juuri mitään ei tapahdu, mutta kirja on mahtavaa luettavaa! Varsinkin loppupuolisko on lennokasta dialogia ja jouduin juuri sopivasti pinnistelemään pysyäkseni sisarusten ajatuksenjuoksussa perässä heidän kiistellessään mielikuvien ja todellisuuden erosta, näyttelijyydestä, uskonnosta.

Kaikesta en kokenut, että olisi avattu tarpeeksi auki. Häiritsemään jäi varsinkin se radio-ohjelma, Viisaat lapset. En huomannut että missään kohtaa olisi tarkemmin selvitetty mistä siinä tarkemmin ottaen oli kyse. Ovatko kaikki seitsemän lasta olleet lapsineroja, huippulahjakkaita yksilöitä? Onko haastava ja erikoinen lapsuus kenties syynä isoveljen itsemurhaan? Rivien välissä on viitteitä siitä, että molempien päähenkilöiden ongelmat saattavat kummuta lapsuudesta. Uudella lukukerralla osaisi kenties kiinnittää tarkemmin huomiota.

Molemmissa päähenkiöissä on yhtäläisyyksiä Holden Caulfieldin kanssa. Glassin lapset katsovat ainakin samantyylisten kriittisten linssien läpi koulukavereitaan ja maailmaa ylipäätään ja Holdenin tavoin Frannykin etsii paikkaansa. Kaikki hahmot ovat kokeneet surua perheessä, mutta sitä ei korosteta, veljen menetys ei ole pääteemana. Frannyn hermoromahdus tuntuu ainakin johtuvan enemmänkin uskonto- ja identiteettikriisistä kuin menetyksen surusta.






Waris Dirie & Cathleen Miller - Aavikon kukka



Luin Aavikon kukan ensimmäisen kerran viitisen vuotta sitten. Teos teki vaikutuksen ja Waris Dirien huima elämäntarina on aina aika ajoin palannut mieleeni. Tarina on kerrottu riisutusti ja helppolukuisesti. Se kerrotaan Wariksen muistikuvien perusteella ja tyyli tuntuu haastattelumaiselta monologilta. Se ei kuitenkaan ole ainakaan itselleni helppo kirja, sillä uudella lukukerrallakin se herätti ajatuksia ja tunteita. En koe olevani erityisen naiivi naisten sortamisesta ja epäoikeuksista, mutta kirja todella avasi silmiäni. Naisten silpominen on kuvottavaa ja kirjan tehtävä on ennen kaikkea levittää tietoutta siitä. Sen Dirie on katsonut olevan hänen elämäntehtävänsä ja tarkoituksensa. Kirja auttaa myös ymmärtämään kulttuurien törmäystä; miten vaikeaa uuden elämän rakentaminen täysin vieraassa maailmassa on.

Kuka on Waris Dirie?

Kirja alkaa kohtaamisesta leijonan kanssa. Pieni kotoaan paennut tyttö kauhistuu, että no niin. Tässä on pakomatkan ja elämän loppu. Waris on aamun aikaisina tunteina, muun perheen nukkuessa aloittanut juoksumatkan halki aavikon. Hänen isänsä aikeena on ollut myydä tyttärensä avioliittoon kuusikymppiselle, kävelykepin varassa ontuvalle ukolle. Kapinallinen 13-vuotias haluaa kuitenkin itselleen toisenlaisen tulevaisuuden.

Tyttö selviää isänsä ajojahdista ja kuorma-autokuskin raiskausyrityksestä Somalian pääkaupunki Mogadishuun. Hän elää vuoroin kaikkien sukulaistensa nurkissa. Hänen isosiskonsakin on karannut perheensä luota, mutta sympatiaa heruu minimaalisesti. Onhan Waris lisännyt äitinsä suurta työtaakkaa lähtiessään. Mutta takaisin palaaminen ei ole vaihtoehto nuorelle kapinalliselle.

14-vuotiaana Waris lähtee kohti tuntematonta. Hänen tätinsä mies toimii Lontoossa Somalian suurlähettiläänä ja etsii kotiapulaista. Tässä on tilaisuus. Tyttö lähtee siivoamaan ja laittamaan ruokaa perheen hulppeaan kotiin. Hän saa pientä palkkaa, muttei ensimmäisinä vuosinaan opi juuri mitään Englannin kielestä tai kulttuureista, sillä häntä ei kovin usein päästetä talon ulkopuolelle ja tv:tä hänen ei anneta katsella. Neljän vuoden päästä täti perheineen joutuu palaamaan Somaliaan, mutta Waris päättää jäädä. Hän on uusien ongelmien edessä: Mistä saada töitä, kun ei ymmärrä paikallista kieltä eikä kulttuuria eikä osaa lukea? Mistä löytää asunto? Miten piilottaa se fakta, että on laittomasti maassa, kun palaaminen ei missään nimessä ole vaihtoehto?

Tyttö pääsee alkuun löytäessään töitä McDonaldsilta, mutta varsinainen ura aukeaa muotivalokuvaajan ansiosta. Hän on vaikuttunut somalitytön kauneudesta jo pari vuotta aiemmin. Tyttö saa kasvonsa isoihin muotijulkaisuihin, näytösten lavoille ja mainoskamppanjoihin. Se pyörittää häntä ympäri maailmaa ja tekee kuuluisaksi, mutta se ei ole syy minkä hän kokee olevan takana siinä että jumala pelasti hänet leijonan kidasta. Länsimaalaistuessaan hänelle paljastuu karu totuus hänelle tehdystä vääryydestä: Kaikkia maailman naisia ei olekaan ympärileikattu. Waris käyttää saamaansa julkisuutta ja vaatii toimittajaa kirjoittamaan kauniiseen kiiltokuvamuotilehteen Marie Claireen aavikolta-huippumalliksi-tarinan sijasta haastattelun naisten ympärileikkauksesta. Huippumalli saa aikaan keskustelua länsimaalaisille shokeeraavasta aiheesta ja jatkaa työtään YK:n hyvän tahdon lähettiläänä.

Kirjan viesti

''Tavoitteenani on auttaa Afrikan naisia. Tahdon nähdä että heistä tulee vahvempia eikä heikompia, sillä ympärileikkaus heikentää naista sekä fyysisesti että henkisesti. Koska naiset ovat Afrikan selkäranka ja tekevät suurimman osan työstä, kuvittelen mielelläni, miten paljon he saisivat aikaan, ellei heitä olisi lapsina silvottu niin että he joutuvat toimimaan koko elämänsä vammaisina.''

Ollessaan noin 5-vuotias Warisille suoritettiin naisen ympärileikkaus. Mustalaisnaiselle maksettiin suuri summa rahaa ja tyttö vietiin aamulla aikaisin syrjempään muusta perheestä, jotta he eivät kuulisi hänen huutojaan. Nainen otti tylsän ja verisen partaterän, sylkäisi siihen ja poisti kaiken ulkoisista sukuelimistä. Tytölle nousi korkea kuume ja perheen naiset kehottivat olemaan virtsaamatta. Miten voi edes kuvitella kipua, joka tulee kun sahataan pois kehon herkin alue? Saatika pelko, jonka pieni lapsi kokee?

Waris jätetään yksin aavikolle toipumaan operaatiosta jalat sidottuina, jotteivat tikit aukeisi. Kun hän palaa takaisin perheensä luo, isä kysyy ensimmäiseksi miltä tuntuu. Tällä hän tarkoittaa perinteen tuomaa asemaa, joka mukamas toimii aikuistumisriittinä, poistaa pikkutytön ''saastaisuuden'' ja avaa naimakaupat. Myöhemmin Waris palaa hirveyksien tapahtumapaikalle. Puuttuvat palaset ovat hävinneet kiveltä, jonne mustalaisnainen ne jätti, luultavasti päätyneet korpin tai muun petoeläimen suihin.

Naisten elämän mittaisista kärsimyksistä somalimiehillä ei ole hajuakaan. Silpominen aiheuttaa valtavat kuukautiskivut, synnytyskivut, infektioriskit ja niinkin yksinkertainen homma kuin virtsaaminen kestää vartin. Naisen tuntoherkin kohta on poistettu, joten seksi ei ole perinteisellä tapaa nautinnollista. Koska usein instrumentit ovat likaiset, hepatiitit ja HIV saattavat kulkeutua uhriin.

Nykyisin termiä naisten sukupuolielinten silpominen pidetään kuvaavampana, sillä operaatio aiheuttaa uhrille niin suurta fyysistä kuin henkistä kipua läpi elämän, ettei sitä voi mitenkään verrata miehille suoritettavaan ympärileikkaukseen. Suomessa rikosnimike silpomiselle on törkeä pahoinpitely. Somaliassa operaatio on suoritettu monessa polvessa vuosisatojen ajan ja tekoa perustellaan uskonnolla, vaikkei Koraanissa tekoon kehoiteta. Kirjan mukaan maailmassa on silvottu 130 miljoonaa tyttöä ja naista.

Kyseessä on miesten vaatima oikeus naisen seksuaalisuuteen. Silpomisen katsotaan poistavan naisen yliseksuaalisuuden ja saastaisuuden. Ulkoisista sukuelimistä jätetään jäljelle tulitikun kokoinen reikä (sen verran että kuukautisveri ja virtsa pääsevät juuri ja juuri ulos), jotta naisen koskemattomuus on häitä ja avioliittoa varten sinetöity. Naisen synnytettyä laajentunut ''reikä'' usein ommellaan uudestaan kiinni. Nainen ei ole mitään, jos ei pääse naimisiin. Kaikesta jaetusta kärsimyksestä huolimatta naiset tukevat toimenpidettä, sillä se on tae paremmasta tulevaisuudesta. Ilman silpomista kukaan mies ei huoli lasta vaimoksi. Dirie vertaa operaatiota siihen miten länsimaissa vanhemmat maksavat, jotta lapsi pääsee parempaan kouluun.

Miten paljon voikaan ihmisen elämä muuttua. 

Se oli päällimäinen ajatukseni viisi vuotta sitten ja sama ajatus tuli nytkin. Tyttö karkaa aavikolta jalat verillä ilman kenkiä ja päätyy huippumalliksi. Se on aika käsittämätöntä. Waris tulee kulttuurista, jossa ei tunneta kelloa, kalenteria, syntymätodistuksia, maailmankarttaa, vessanpönttöä tai juurikaan mitään länsimaalaista ja päätyy vaatimattomasta paimentolaiselämästä yhtäkylläiseen maailmaan.

Miten paljon voikaan ihmisen elämä muuttua, mutta ihminen itsessään ei. 

Huolimatta varsin rikkaasta elämästä ja ammatista, jossa myydään vuoroin mitäkin tavaraa, Waris pysyy ennen kaikkea somalialaisena. Hän pysyy ahkerana, kapinallisena, impulsiivisena, kekseliäänä, rohkeana. Koska hän on viettänyt lapsuutensa paimentolaisena, hän sopeutuu hyvin mallimaailman jatkuvaan reissaamiseen vähin tavaroin. Perhe on aavikolla elänyt päivän rytmin mukaan, oma varjo on kertonut milloin pimeys lähestyy, joten hän ei kuitenkaan opi länsimaalaiseen tyyliin, jossa vahtaamme kalenteria ja kelloa sännäten paikasta toiseen. Perhe on kunnioittanut luontoa ja eläimiä, sillä niiden varassa he ovat eläneet. Koko perhe on työskennellyt ankarasti yhteisen hyvän eteen ja pieni Wariskin on tottunut kävelemään kilometrikaupalla, päiviä ilman kenkiä etsien vettä. Tällaisen jälkeen länsimaalainen tapa valitella päänsärkyä tuntuu mitättömältä. Oman perheen auttaminen on kunnia ja velvollisuus, josta ei valiteta, sillä yhteinen hyvä on kaikkien hyvä aavikolla.

Waris kertoo kirjassa paljon hyvää ja kaunista Somaliasta ja muistelee lapsuuttaan lämpimästi. Kirjan parhaimpia kohtia onkin se kun hän palasi 15 vuoden tauon jälkeen etsimään äitiään ja ymmärsi kuinka paljon ikävöi aavikon elämää. Maa on sekasortoinen, hallituksen raunio, jonne palaaminen olisi kuitenkin vaarallista.

Suosittelen kirjaa, jos haluat lukea nopea- ja helppolukuisen kirjan, joka herättää ajatuksia. Varsinkin jos olet kiinnostunut naisten oikeuksista ja naisten sukupuolielinten silpomisesta. Se sopii myös, jos haluat lukea poikkeuksellisen tuhkimotarinan.

Kirjasta on tehty elokuvasovitus Aavikon kukka vuonna 2009. Elokuvankin päätarkoitus on nostaa tietoisuutta naisten silpomisesta Waris Dirien elämäntarinan kautta ja se onnistui koskettamaan, vaikkei lempparien joukkoon kuulukaan. Kirjan jälkeen elokuva tuntui ohuelta tiivistelmältä. Erityisesti ovat jääneet mieleen henkeäsalpaavat aavikkomaisemat.

Trailerin voi tsekata tämän linkin takaa

sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

John Irving - Kaikki isäni hotellit



John Irvingin tarinoista tuttuja ovat Garpin maailma ja Oman elämänsä sankari, sillä olen nähnyt niistä elokuvasovitukset. Irvingin kirjat ovat siis leffojen kautta alkaneet kiehtoa. Varsinkin Garpin maailma on ihanan eriskummallinen elokuva. Halusin tutustua kuitenkin tarinaan, joka ei ole ennalta tuttu. Niinpä lainasin kirjastosta Kaikki isäni hotellit.

Kirja kertoo Berryjen perheestä, joka ulkopuolisten silmissä näyttäytyy omituisena sakkina. He ovat omaperäisiä luonteita kaikki, mutta perhe puhaltaa yhteen hiileen ja kestää elämän tyrskyt poikkeuksellisella päättäväisyydellä ja rakkaudella. Perhe toteuttaa ja seuraa isän hulluja unelmia, joihin kuuluvat hotellit ja karhut. Sen vuoksi uhrataan ja surraan paljon, se vie Berryt meren taakse, mutta se myös lähentää.

Win Berry on perheen isä. Hän on ikuinen unelmoija ja idealisti. Unelmat ovat korkealla ja niiden saavuttamattomuutta verrataan Kultahatun Jay Gatsbyn haaveisiin. Isä on sydämellinen optimisti ja osaa antaa juuri oikeat neuvot mihin tahansa pulmaan, vaikkei edes tietäisi mikä ongelma on. Lasten silmissä isä on aluksi etäinen tämän poissa kotoa opiskellessa ja tienatessa leipää pöytään. Myöhemmin isä on ennemminkin hupsu, mutta rakastettava haaveilija auktoriteetin sijaan.

Mary Berry on vanhemmista se rauhallinen järkeilijä, joka kuitenkin yhteisen ystävän kehotuksesta antaa miehensä hullutukset anteeksi ja tyytyy usein vain kohauttelemaan olkiaan. Mary ja Win pysyvät koko liittonsa ajan ihailtavan rakastuneina. Äiti jää vanhemmista kenties etäisimmäksi hahmoksi. 

Frank Berry on sisaruskatraasta vanhin ja nimetty Frankiksi muistutuksena siitä, että perhe olisi aina rehellinen toisilleen. Ironisesti Frank ei koskaan kerro homoudestaan vanhemmilleen. Frank kärsii koulukiusaamisesta seksuaalisuutensa vuoksi ja harrastelee eläinten täyttämistä. Suru-koira saa usean eri ilmeen ja asennon Frankin käsittelyssä, mutta koirasta tulee pahan ilman lintu lohdutuksen sijaan. Perheen muuttaessa Wieniin Frank tarmollisesti paneutuu paikalliseen historiaan ja kieleen ja uutteruutensa ansiosta menestyy elämässä erinomaisesti.

Franny Berry on suorasanainen primadonna, lukion huutosakin johtaja ja ihannetyttö. Muu perhe kuuntelee usein juurikin Frannyn suorasanaisia, kirosanojen täyttämiä mielipiteitä. Frannysta kasvaakin tarpeen vaatiessa äiti-hahmo muille sisaruksille. Perheen murtaa Frannyn raiskaus, johon jokainen suhtautuu omalla, mutta huolehtivalla tavallaan. Franny itse kylpee pakkomielteisesti ja kirjoittaa vuosien ajan kirjeitä raiskaajalleen ja puhuu tapauksesta ''tappelun häviämisenä.'' Franny ei kuitenkaan murennu tapahtuneesta ja kirjassa käydäänkin hienoa keskustelua raiskauksesta ja siitä miten jokainen selviytyy omalla tavallaan.

John Berry, keskimmäinen lapsi, toimii kirjan kertojana. Muistelohetkellä hän on jo nelikymppinen. Isoin asia mikä hahmosta jäi mieleen on tämän pakkomielteinen rakkaus siskoaan kohtaan. Tarinan alussa vihjaus insestisiin tunteisiin on hienovaraisempaa, mutta edetessä ilmiselvää ja osoittautuu molemmin puoliseksi. John on nuorena epävarma ja ujo, mutta pönkittää itsetuntoaan punttaamisella. Siskonsa raiskaus saa veljen tuntemaan itsensä avuttomaksi ja voimattomaksi, joten hän vaimentaa tunteet lihasten kasvattamisella. Seksi ja naiset pyörivät mielessä alati, John yrittää kiertää siskoa kohtaan tuntemansa rakkauden ja himon käymällä huorissa. Johnilla ei tunnu olevan selkeitä päämääriä, joten muiden luodessa uraa hän jää auttamaan isäänsä.

Lilly Berry on pienikasvuinen tyttö, jonka pienuus näyttää muun maailman mielestä söpöltä, mutta Berryt näkevät sen lävitse. Lilly haluaa epätoivoisesti kasvaa pituutta ja muuttuukin pikkuvanhaksi sieluksi. Lilly vaikuttuu perheen Wienin vuosina kirjallisuudesta ja juuri hän huomauttaa isän olevan samanlainen haaveilija kuin Gatsby. Lillystä tulee maailmantuskainen ja hän purkaa kasvunhalunsa kirjoittamiseen. Tytöstä kasvaakin loistava kirjailija, mutta liika perfektionismi painaa harteilla.

Egg, perheen kuopus on huonokuuloinen ja useimmiten pojan suusta kuullaankin: ''Mitä?'' Poika myös sotkee rakastamiaan leluja ympäri ämpäri, myös perheen ensimmäisen hotellin asukkaiden huoneisiin. Vanhemmiten ne ovat vaatteet jotka leviävät joka paikkaan. 

Isoimmaksi teemaksi kirjassa nousee perhe. Berryt ovat rakastava perhe, joka hyväksyy toisensa oikkuineen ja surujen puskiessa hitsaantuu entistä tiukemmin yhteen. Roolit ovat vähän kummallisia isän ollessa pakkomielteinen haaveilija ja nuorimman tyttären pikkuvanha murehtija, mutta perhe on toimiva yksikkö, joka läpi vuosien jatkaa toistensa auttamista. Frankista tulee piinkova agentti, joka myy siskonsa kirjan oikeudet. Franny näyttelee kirjan elokuvasovituksessa ja antaa lapsensa veljelleen. John auttaa isäänsä viimeisen ''hotellin'' pystytyksessä.

 Unelmat puskevat perhettä eteenpäin, mutta toteutuvatko ne koskaan? Isän unelmat eivät ainakaan täyty ja ne ovat samalla olleet koko perheen unelmia. Hotellit ovat kaukana visioista ja surua pakataan surun perään. Mutta perheelle kertyy valtaisasti upeita muistoja ja vaikkeivat asiat ole aivan täydellisesti, ne ovat lopussa kaikilla kuitenkin todella hyvin. Ihminenhän usein unelmoi asioista, joita ei pysty tavoittamaan. Mutta onko tavoitteiden täyttäminen kaikista tärkeintä?

Seksi ja seksuaalisuus ovat myöskin erittäin isossa roolissa ja aihetta käännellään eri kulmilta. Johnin epäröivä teinin seksuaalisuus on kuvattu hauskan elämänmakuisesti, ensimmäisten kertojen huvittava jännyys ja naisten tulkitsemisen opettelu. Huoria kirjassa vilisee paljon, varsinkin Itävallan vuosina. Prostituoidut jäivät kirjassa aika hulvattomiksi karikatyyreiksi, joiden merkitykselle ei taida olla kummempaa syytä kuin amerikkalaisen lukijakunnan leikkimielinen nipistäminen. Irving nostaa esiin omituisen suhtautumisen täysin luonnolliseen asiaan: Väkivallalla mässäillään, mutta seksi halutaan piilottaa kaikin keinoin.

Frank on homo, muttei luojan kiitos mikään ''homolemmikki'', vaan ns. normaali nuori. Frankilla ei ole suhteita, joten aihetta ei alleviivata. Myös Susie-karhu on kirjassa homoseksuaali ja kääntynyt lesbosuhteisiin raiskauksen jälkeen, naisten seura tuntuu nöyryyttävän raiskauksen jälkeen turvalliselta. Frannyn ja Susie-karhun välille kehittyy hetkeksi suhde. 

Täytyy sanoa, että Irving osaa merkillisen upeasti luoda päällisin puolin käsittämättömiltäkin tuntuvista asioista todella koskettavia ja tasapainoitella leikkisyyttä ja vakavoitumista. Susie-karhu kuvataan aluksi rumana finninaamaisena naisena, joka pukeutuu karhun asuun ja örisee kuin otso. Omistajakin uskoo naisen olevan ihka aito karhu, aika huvittavaa. Irving kuitenkin avaa hahmoa tarinan edetessä: Susie-karhu on raiskattu nainen, joka sanoo ruman naamansa tarvitsevan paperipussin  siksi että hänen raiskaajansa ovat laittaneet hänelle pussin päähän. Nainen on murtunut maailmasta ja ihmisyydestä niin perusteellisesti, että haluaa olla ihmisen sijasta karhu. Susie-karhusta kuoriutuikin sitten lopulta todella surullinen hahmo näennäisen hauskuuden alta.

Frannyn raiskaus vakavoittaa kirjan hilpeästi alkaneen tarinan ja läpi Berryjen elämän teemaa pohditaan monelta kantilta. Frannyn suhtautuminen raiskaajaan ja tälle kirjoittaminen herättää ihmetyksen: Miksi kukaan reagoi näin? Mutta myöhemmin kuvioihin tulee tosiaan Susie-karhu, jonka kanssa käydyt keskustelut korostavat sitä, että kaikkihan reagoivat eri tavalla. Ihmiset suhtautuvat myös raiskattuun varsin eri tavoin. Mindy syyllistää Frannyä ''kyrvän kiusaajaksi'', Junior Jones ottaa suojelijan roolin. John puolestaan pohtii miten raiskatulle pitää jutella, uskaltaako koskettaa vai meneekö ihminen rikki; Miten paljon raiskaus ihmistä määrittää?

Frannyn ja Johnin romanttinen rakkaus jäi hiertämään. Kirja on hyvin liberaali ajatuksen juoksultaan, mutta tämä meni itselläni reippaasti yli. En tiedä miksi tarinaan on lisätty insestiä ja vieläpä niin suuressa määrin. Haluaako Irving ravistella lukijaa insestin tabu-leiman suhteen? Ja ravistelua se on, suhde kun ei jää viattomalle tasolle...Ovatko mitkään rakkauden tunteet ''vääriä''? Missä menee raja? Franny ja John ovat sisaruksia, joten hyväksikäytöstä ei voi puhua, koska kumpikaan ei ole auktoriteettisessa asemassa toiseen nähden, vaan molemmat ovat samalla linjalla ja suostuvaisia. Insesti on kuitenkin ihmisen perusbiologiaa vastaan ja laissakin kielletty, joten päällimäiseksi tunteeksi sisarusten suhteesta jäi kuvotus ja inhotus. Mielestäni se vain on yksinkertaisesti sairasta, enkä olisi halunnut tässä määrin ja näin ronskilla tyylillä kirjoitettuna aiheesta lukea. Ilman tätä suhdetta olisin pitänyt kirjasta enemmän ja harmittelin, koska muutoin suorastaan rakastuin Irvingin tarinankerrontaan.

Aivan varmasti aion vielä lukea Irvingiä ja ilman sisarillista rakkautta tämä olisi ollut ehdottomasti viiden tähden kirja. Aivan unohtumaton.







lauantai 2. huhtikuuta 2016

Ida Simons - Tyhmä neitsyt



'' ''Aikuiseksi kasvaminen tuo mukanaan paljon ikäviä asioita, mutta ainakaan sitten ei tarvitse käydä koulua,'' sanoin Milille kun palasimme jälleen arkeen vihaamassani rakennuksessa. Mili ei ollut samaa mieltä. Hän kävi koulua mielellään, ja isoksi kasvaminen vaikutti hänestä oikein mukavalta. Sai valvoa niin pitkään kuin halusi ja ajaa autoa ja käydä juhlissa milloin huvitti. En sanonut vastaan, vaikka tiesin paremmin. Aikuisena oleminen merkitsi: valehtelemista, pahan puhumista, rahahuolia ja mahakipuja.''

Viimeisen kuukauden aikana on käynyt hyvä tuuri uutuuskirjojen suhteen. Yleensä kiehtovat kirjat ovat lainassa, mutta nyttemmin olen bongannut kreivin aikaan uutuushyllyiltä luettavaa. Viime kuussa vaikutuin varsinkin Ryan Gattisin Vihan kaduista. Tällä viikolla Ida Simonsin Tyhmä neitsyt kutsui luokseen. Hetken harkittuani nappasin kirjan pinon jatkeeksi. Sen verran teosta on kirjablogeissa luettu, että halusin tietää mistä on kyse.

Hollantilainen kustannustoimittaja luki äitinsä hyllystä alunperin vuonna 1959 julkaistun, unohdetun teoksen ja vaikuttui siitä niin kovin että teos julkaistiin uudelleen kaksi vuotta sitten. Kirja lähti valloitusretkelle ympäri maailman ja suomennos rantautui tänä vuonna.

Tyhmä neitsyt kertoo 12-vuotiaasta juutalaistyttö Gittelistä, jonka tarina sijoittuu jonnekin maailmansotien väliseen aikaan, 20- tai 30-luvulle. Gittel kuvaa ympäröivää maailmaa vielä lapsen silmin. Aikuisuuden kynnyksellä ollaan, mutta aikuisten maailma kaikkine ihmeellisyyksineen näyttäytyy kummallisena ja epähoukuttavana. Vitsit, sosiaaliset paikkajärjestykset ja oman yhteisön sanasto kummastuttavat. Kyynisistä elämänneuvoista puhumattakaan. Tarkkanäköisen tytön silmien kautta nähtynä suku ja tuttavapiiri näyttäytyvät aika humoristisina tapauksina. Tällaisia ihmiset kaikkine hullutuksineen oikeastikin ovat, edelleen.

Gittelin elämä on varsin yksipuolista. Vanhemmat eivät juurikaan päästä tyttöä yhteisön tai kodin ulkopuolelle. Valonpilkahduksina toimivat reissut kiehtovaan Antwerpenin kaupunkiin vanhempien riidellessä. Eräällä reissulla tyttö saa kutsun ''vähän parempaan perheeseen'', Mardelleille, näyttämään lahjansa pianonsoitossa, josta Gittel haaveilee kehittävänsä ammatin itselleen. Gittel tutustuu perheen tyttäreen Lucieen, jota alkaa ihannoida. Niin perheen isä kuin Luciekin viehättyvät teräväsanaisen ja lahjakkaan Gittelin seurasta. Lucien ja tämän isän alaisen Gabrielin kanssa Gittel tutustuu kaupungin kahviloihin ja museoihin, tuntien syyllisyyden värittämää nautintoa mussutellessaan kosherin vastaisia vohveleita.

Vanhempien sopiessa riitansa on kuitenkin aina kotiin paluu tiedossa. Gittel jatkaa kirjoittelua Mardellin isän ja tyttären kanssa. Perhe joutuu hetkeksi tekemään epäonnisen muuton Berliiniin ja takaisin palattuaan Gittel sekaantuu salaliittolaiseksi Mardellin perhesuhteiden sotkuihin.

Kirjan parasta antia on ehdottomasti ihmisten tarkkailu lapsen, joka on vasta pääsemässä kärryille aikuisten maailman kirjoittamattomiin sääntöihin, silmin. Aikuiset ovat totta tosiaan ihmeellisiä. Minua surettikin Gittelin salaliittolaisuuden seuraamukset kirjan lopussa. Lucienin ja Gabrielin parastahan tyttö vain tahtoi. Hieman naiivisti ehkä, mutta lapsihan hän on ja tietämätön aikuisten roolituksista ja pelisäännöistä. Harmistutti se miten tyttö sai kirousta ja kämmentä, vaikkei välttämättä varsinaisesti tiennyt tehneensä väärin joidenkin silmissä.

Nimellä viitataan Raamatun tarinaan, jonka hra Mardell kertoo Gittelille tyhmistä ja viisaista neitsyistä. Viisaat varaavat tarpeeksi öljyä lamppuihin, tyhmät tietenkään eivät. Viisaat eivät suostu omistaan lainaamaan, sillä kaikille ei riitä tarpeeksi. Tyhmien ostettua lisää öljyä Herra hylkää heidät. Gittel toteaa olevansa mieluummin tyhmä kuin viisas neitsyt Mardellin yrittäessä opettaa ettei iloa kannata käyttää loppuun. Elämässä tulee iloa ja surua, jotkut ovat parempiosaisia.

Kirjassa ei tapahdu paljoakaan, mutta kerrontatyyli on niin vetoavaa, etten kaivannutkaan suurempaa juonta. Ei tämä lempparien joukkoon nouse, mutta kirja on todellakin ansainnut uudelleen julkaisun. Itse en lukenut kirjaa niin tarkkanäköisesti kuin Gittel näkemyksensä kertoo, joten tästäkin aukeaisi varmasti uudella lukukerralla uusia huomioita. Samaistuin kyllä Gitteliin. Muistan itsekin lapsena toivoneeni, etten kasvaisi aikuiseksi. Aikuisuus vaikutti tylsältä, laskujen täyteiseltä ja sekavalta. Olin myös hyvin kiintynyt pehmolelulaumaani. :D




tiistai 7. huhtikuuta 2015

Timo K. Mukka - Maa on syntinen laulu

''Sangen usein on maallinen synti pinnalta katsottuna kuin makea hedelmä, mutta se on turmiota...''

    Teoksessa seurataan pienen kylänpahasen elämää sodanjälkeisessä Lapissa. Päähenkilö on nuori Martta Mäkelä, jonka seksuaalisuus alkaa herätä - pahoin seurauksin. Muita tärkeitä hahmoja ovat isä-Juhani, äijä (Martan isoisä), äiti Alli sekä Martan ainoa ystävä Elina. Mäkelän perheeseen otetaan myös kasvattipojaksi nuori Hannes, kun tämän oma äiti kuolee synnytykseen.

     Martta menettää neitsyytensä hetken huumassa, peuhaa useampien miehien kanssa ja tuntuu olevan himon hallitsema. Toinen hurmos, joka kirjassa esiintyy on uskonnollinen hurmos.

      Kyläläiset ovat samanaikaisesti kiihkouskovaisia sekä seksuaalisesti erittäin aktiivisia. Uskonnollisissa seuroissa saarnaaja puhuu syyllistävästi ja ankarasti ihmisten syntisyydestä ja kuitenkin itse hairahtuu asemaansa hyväksi käyttäen Elinaan. Saarna saa kyläläiset sekavaan hurmostilaan, jossa he puhuvat sekavia jumalan rakastamisesta ja anteeksiannosta. Ja päätyvät joukkosekstailemaan. Kirjan pohdintana on se, miten mikään ihmiselle täysin luonnollinen asia, voi olla niin synnillistä kuin uskonto väittää?

       Dialogia oli mukava lukea sen murretäytteisyyden vuoksi ja se sai vuoropuhelun tuntumaan aidolta. Muutoin suorasukaista tekstiä kaunistavat Mukan suloiset runot. Kirjan kaksi osaakin on nimetty runnollisesti: 1.Sinua kaipaa sydämeni ja 2.On yksin tästä sen ikävästä kyyneleeni. Ah!

       Mukka on ollut tämän kirjoittaessaan vasta poikanen. Kirja julkaistiin hänen ollessaan 19-vuotias. Kuvitella, että niin nuorena on kyennyt tuottamaan näin soljuvan tarinan, kauniita runoja ja käsittelemään näinkin suuria teemoja. Uskonto, seksi, kuolema. Muistan yläasteikäisenä nähneeni jossakin kuvan Mukan karvaisesta naamasta. Muistikuvissani tuo mies on vanha. Tänään tutkiskelin Mukasta tietoa ja sain selville, että hän kuoli vain 28-vuotiaana. Hän ehti kuitenkin lyhyen kirjailijauransa aikana tuottamaan yhdeksän teosta.