Näytetään tekstit, joissa on tunniste omaelämäkerta. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste omaelämäkerta. Näytä kaikki tekstit

tiistai 26. huhtikuuta 2016

Stephen King - Kirjoittamisesta


Stephen Kingin Kirjoittamisesta- Muistelma leipätyöstä keskittyy nimensä mukaisesti kirjailijuuteen ja kirjoittamiseen. King antaa neuvoja kieliopista, tarinankerronnasta ja kustantajan lähestymisestä. Vaikkei kirjailijaksi haluaisikaan, voi kirjoittamisneuvoista ottaa kopin harrastelijakin.

Ensimmäinen puolisko alkaa omaeläkerrallisesti. King kertoo köyhästä lapsuudestaan ja varhaisaikuisuuden haasteista. Teema pysyy kuitenkin kirjoittamisessa ja lukemisessa. King ei juurikaan astele sivupoluille, vaan kertoo lukemiseen ja kirjoittamiseen liittyvistä muistoistaan. King kertoo alkoholi- ja huumeriippuvuudestaan, kolaristaan ja perheestään, mutta asiat linkittyvät kirjoittamiseen ja luovuuden kanavoimiseen. Nuoruusvuosiltaan hän muistelee mm. lyhyttä urheilutoimittajan uraansa, koulunsa satiirihumoristin rooliaan ja isoa hylkäyskirjepinoa. Lopulta päädymme Kingin läpimurtoon kun vuokra-asuntoauton pyykkihuoneessa kirjoitettu Carrie (jonka vaimo Tabitha onki roskiksesta) julkaistaan ja Kingin leipätyö pääsee liekkeihin.

Toisessa osassa King keskittyy kertomaan kirjoittamisesta. Hän käyttää paljon omakohtaisia esimerkkejä siitä mikä toimii ja mikä ei. Jos haluaa ammattikirjailijaksi, asiaan on suhtauduttava vakavasti. King kirjoittaa vuoden jokaisena päivänä romaanin ollessa kesken noin 2000 sanaa. King kertoo lukevansa paljon ja sanoo, että on turha haaveilla kirjailijan urasta jos ei ehdi lukea. Kaikista parhaiten omaa tekstiä oppii tuottamaan lukemalla hyviä sekä huonoja kirjoja, ei oikotietä onneen. Mistä muuten voisi tietää mitä haluaa ja ei halua tehdä? King muistuttaa myös, että kirjailijaksi todella haluavalle tunti tunnin perään lukemisen tai kirjoittamisen ei luulisi olevan ongelma. Miksi ylipäätään haluat kirjailijaksi, jos et nauti hommasta sielusi juuria myöten?

Tämä bloggaaja on tietoinen omista haasteistaan. Tekstini tuppaa rönsyilemään kuin...? Vältän huonon vertauskuvan tähän väliin, mutta paljon. -Kin, -kään ym päätteistä olen myös yrittänyt päästä kovasti eroon.  Kuten myös turhista täytesanoista kuten ''myös'' ja ''kovasti.'' King on ''kill your darlings-opin'' kannalla ja kertoo hyödyntävänsä yhä nuorena poikana hylkäyskirjeestä saamaansa neuvoa: Ensimmäisestä luonnoksesta kymmenen prosenttia tekstiä pois. Adverbit King kiroaa alimpaan helvettiin, toki myöntää hairahtuvansa itsekin aika ajoin. King konkretisoi näkemyksensä omien tekstinäytteiden kautta. Ensimmäinen luonnos on rönsyilevä, toinen versio on sama, mutta King on yliviivannut pois kaiken turhaksi kokemansa perustelujen kera. Pääasiallinen neuvo on, että kaiken kielen ja kerronnan tulisi palvella tarinaa.

On mielenkiintoista lukea jo ennalta tuttujen asioiden taustoja. Siksi on erityisen hauskaa lukea lempibändistä kertova kirja tai syventyä dokumentin kautta itselle kiehtovaan aihepiiriin. Samasta syystä nautin tästä kirjasta, sillä opin tuttujen teosten syntyjuurista ja lempikirjailijan kirjoitusprosessista. Kirjoitusvinkkinsä King kertoo hauskasti ja perusteellisesti ja selittää kantansa asiaan kuin asiaan hyvin. Varmasti kirjailijoilla mielipiteet eriävät esim. kirjoittamisen rutiineissa (joissa King on todella tiukka), ensimmäisen version luetuttamisessa (King luetuttaa läheisillä ystävillään, esim. vaimollaan) ja kirjoituskursseissa (King ei tyrmää täysin, muttei keksi paljon hyvääkään sanottavaa).

 Aiemmin tällä viikolla jaoin tästä kirjasta peräisin olevan Kingin lukusuosituslistan, tässä linkki vielä siihen:

Stephen Kingin lukusuosituksia

Vaikkei King persoonana tai cv:n bestsellerit olisi lemppareita, suosittelen tätä niille, jotka haluavat hioa kirjoitustaan. Tässä ei ole psykopaatteja, ihmissusia tai vampyyreja, älä siis pelkää!

torstai 7. tammikuuta 2016

Jean-Dominique Bauby - Perhonen lasikuvussa




''Minä loittonen. Hitaasti mutta varmasti. Kuin merimies joka näkee rannan katoavan, tunnen menneisyyteni hämärtyvän. Entinen elämä leimuaa vielä sisälläni, mutta muuttuu vähitellen muistojen tuhkaksi.''

Tämä on jo lähtökohdiltaan mielenkiintoinen tarina. Millaista on elämä kun ei kykene liikkumaan eikä kunnolla oikein kommunikoimaankaan?

Perhonen Lasikuvussa kertoo ranskalaisen Jean-Dominique Baubyn rajusta elämän muutoksesta: 42-vuotias Ranskan Ellen päätoimittaja halvaantuu ja vajoaa koomaan. Viikkoja myöhemmin herätessään Bauby huomaa joutuneensa oman kehonsa vangiksi, harvinaiseen locked-in-syndrooman tilaan. Bauby ei pysty muodostamaan sanoja ja on täysin halvaantunut, lukuunottamatta vasenta silmää. Oikea silmä paikattuna, kuola valuen suupielestä ja keho kokonaisvaltaisesti jäykistyneenä Bauby tuntee olevansa kuin sukelluspuvussa tai perhonen lasikuvussa. Lapsiensa silmissä hän pelkää olevansa zombie.

Puheterapeutin keksimän kommunikointikoodin (jossa kirjaimet ovat järjestyksessä sen mukaan miten usein ne esiintyvät ranskankielessä) kautta Bauby kertoo toimittajalle tarinaansa, vasenta silmäluomea räpäyttämällä. Kirjoitusprosessi vei aikaa kymmenen kuukautta ja vaati suunnilleen kaksisataatuhatta silmänräpäytystä.

Mielikuvituksen siivin Bauby matkaa lukioaikoihin, lomamatkalle, menestyksekkään uransa alkuun ja kuvittelee lempinimiä hoitajilleen ja matkan Thaimaahan. Kirja on sekoitelma muistelmia ja Baubyn elämää halvaantuneena; turhautumista kommunikaation vaikeuden kanssa, suru siitä ettei pysty halaamaan omia lapsiaan. Surullista oli sekin miten mies kokee oman huumorintajunsa laimenneen verkkaan kommunikaatiotavan vuoksi omien lähimmäistensä silmissä.

''Sukelluspuku muuttuu vähemmän ahdistavaksi ja mieli voi liitää kuin perhonen. On niin paljon mitä tehdä. Voin lähteä lentämään avaruudessa tai ajassa, matkata Tulimaahan tai kuningas Midaksen hoviin.''

 Kirjasta tuli vahvasti ajatus siitä, miten paljon ihmisen elämä on muistoissa ja kuvitelmissa; keho on vain sielun kuoret. Kaiken ydin on siinä miten elämän päänsä sisällä kokee, vaikka keho toimiikin välineenä tehdä upeita muistoja ja kokea nautintoja.

Surullisinta kirjassa oli se miten Bauby kuvaa sairaala-arjen yksitoikkoisuutta. Osa hoitajista on kovakouraisia, osa suhtautuu välinpitämättömästi, sulkee television kesken matsin katselun tai vaihtoehtoisesti unohtaa television päälle yöksi. Hoitajat kun eivät käytä kommunikointikoodia. Eräs potilas soittaa samaa kasettia taukoamatta. Kirjan viimeisistä lauseista tulee kuva, että Bauby on tullut sinuiksi kohtalonsa kanssa ja lakkaa etsimästä ''maailmankaikkeuden avainta, joka avaisi sukelluspuvun''.

Bauby kuoli keuhkokuumeeseen 1997. Kaksi vuotta halvaantumisen jälkeen ja vain kolme päivää kirjan Ranskan julkaisun jälkeen. Kirjasta on tehty myös elokuvasovitus vuodelta 2007.