''Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä viimein piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa, kadonnutta isäänsä.''
Luinpa eräänä yönä iltasaduksi itselleni Aki Ollikaisen
Mustan sadun. Kirjassa houkuttivat sen mystinen tunnelma ja historia. Yllätyin kirjan luettuani siitä, että Tattarisuon mysteeri on todellinen historian tapaus. Luulin jo lukeneeni kaikista Suomen kuuluisimmista murhatapauksista, mutta tämä yllätti kaikessa groteskiudessaan. Musta satu ei pyöri pelkästään tämän mielenkiintoisen tapauksen ympärillä, vaan se toimii tarinan synkkyytenä, vainoavana asiana, jota ei saa suvun historiikistä pyyhityksi.
Kertoja on
nimetön keski-ikäinen mies, joka kriiseilee kahden naisen välillä. Hänen ex-vaimonsa masentuu vuoteen omaksi, poika vieraantuu ja mies elää jatkuvasti elämänsä takaumissa, muistellen vuoroin pappansa kertomuksia sodasta, mutta ennen kaikkea nuorena kuollutta ystäväänsä Joonaa, joka on kuollut yhtä yllättäen kuin tämän isä. Kertoja puhuu tekstissä suoraan Joonalle, kertoen miten on tätä aina ihaillut ja halunnut olla kuin hän.
Heino on nimettömän kertojan isopappa, 30-luvulla kadonnut pirtun salakuljettaja. Hän vetää Pankkiiri-nimiseltä hahmolta pirtuerää välistä, myyden hiljalleen epäilyksiä välttäen ja piilottaa eriään Tattarisuolle. Hän on naimisissa, mutta pettää vaimoaan Amanda-neidon kanssa pienen joukon pippaloissa, joissa snorklataan heroiinia ja tanssitaan gramofonin tahtiin. Ahneus ottaa vallan siis niin naisten kuin bisnestenkin suhteen ja kädetkin värittyvät vereen.
Kaikkeen tähän liittyy oleellisesti Tattarisuo, josta löydetään silpottuja ruumiinosia. Murhamies Haapojan hautaama kirstu, Musta Raamattu, sisällissodan kummittelevat arvet - Mikä on syy kaiken takana?
Kirja vaikutti samantyyliseltä kuin Tuomo Jäntin
Talven hallava hevonen ja yhtäläisyyksiä niissä onkin. Molemmat ovat sukukertomuksia, joissa liikutaan useilla vuosikymmenillä. Aiempien sukupolvien mysteerit vainoavat nykymaailmassa ja pojat kantavat samoja ongelmia kuin isänsä. Tässä ainakin viina ja uskottomuus periytyvät polvelta toiselle.
Lukukokemus oli myös samanlainen kuin Jäntin teoksessa. Se-ka-vaa. Eino, Heino, Eikka, Erkki...Miksi hahmoja täytyy nimetä samankaltaisiksi tai kutsua niitä vuoroin ristimänimin, vuoroin lempinimin? Onko lukijan sekoittaminen joku hieno itseisarvo jolla kirjoittaja osoittaa olevansa vaikeaselkoista, lukijan älykkyyttä testaavaa ''korkeakirjallisuutta''? Kyllä, on hienoa ettei joka asiaa alleviivata viiteen otteeseen, mutta joku roti. Tässäkin on kuitenkin vain puoltoista sataa sivua, on mielestäni liikaa pyydetty että joka hahmon ehtisi sulattaa. Tällaiset kirjat vaatisivat sukupuu-selvityksen kirjan loppusivuille ja miksipä ei? Löytyyhän romaaneista sanastoja ja karttojakin, jotka selventävät juonen kulkua.
Vertaan nyt paljon Jäntin teokseen, mutta sitä kautta saan ehkä selitettyä miksi pidin siitä ja Mustasta sadusta vähemmän, vaikka kyseessä on kaksi samantyylistä tarinaa. Talven hallava hevosen koin olevan tarkoituksellisesti palapeli, jota lukija koittaa koota tuloksetta. Musta satu on selkeämpi loppuratkaisussaankin, mutta koin että osa hahmoista oli vain turhia ja sekoittamassa lukijan päätä. Ne eivät vieneet vieneet juonta eivätkä tunnelmaa eteenpäin. Kuten tämä Joona, jota kertoja puhuttelee. Maalaahan se tietysti kuvaa alemmuuskompleksia, runkkauksen opettelua rannalla, mutta en nähnyt kokonaiskuvan kannalta sitä tärkeäksi. Tarina olisi yksinkertainen, mutta sitä vaikeuttavat turhat hahmot.
Muutenkin koin nykyhetken kuvaukset kolkoiksi, eipä ihme että kertoja eleli niin mielellään menneissä. Sen sijaan Heinon silmin nähtyyn 30-lukuun ihastuin. Ollikainen maalaa upeasti kuvan Suomesta, jossa eletään kieltolain ja Lapuan liikkeen aikaa. Mukana on myös okkultismi ja tuo mystinen Noita-Kallio. Koko Tattarisuon juttu on kiehtova, nimettömän kertojan yhdistäminen tapaukseen tuntuu väkinäiseltä. Kirjan taika on juurikin Heinon aikakaudella. Niissä on upea tunnelma, mielestäni koko sukutarina- ja pojat-kärsivät-isiensä-synneistä-teemat olisi voinut jättää kokonaan pois.
Pelottavan tunnelmankin kirja onnistuu luomaan, ainakin huomasin illasaikaan lukiessani säikkyväni iltakävelyllä ollutta naapuria. :D
Tässä pari linkkiä koskien tuota Tattarisuon tapausta:
Helsingin sanomien kirjoitus
sekä
Tarkennusta Helsingin sanomien kirjoitukseen
