tiistai 17. lokakuuta 2017

Alice Hoffman - Ihmeellisten asioiden museo


''Hän oli sanonut, että hänen tuntemansa Manhattan olisi mennyt sitten kun hänkin, ja ehkä hän oli ollut oikeassa. Ylä-Manhattanin ylänköaluetta reunustavat kylät olivat jo alkaneet sulautua toisiinsa, samalla kun kaupunki oli alkanut levitä pohjoiseen. Ennen pitkää metsäalueen viimeisetkin tilkut olisivat saaneet jalkakäytävät ja ne olisi rakennettu täyteen asuintaloja, pilvenpiirtäjiä ja pikateitä. Kukaan ei tietäisi, että metsissä oli joskus aiemmin asustanut valkohäntäpeuroja, että siellä oli voinut hämärässä nähdä kojootteja ja että siellä liikkuneet sudet olivat uskaltautuneet alas joelle silloin harvoin kun se ankarimmalla talvella meni jäähän.''

Ihmeellisten asioiden museo sijoittuu enimmäkseen vuoteen 1911. New York kasvaa kovaa vauhtia, eikä se ole ongelmatonta. Tehdastyöläisten oikeuksia ajetaan alas eikä kummajaismuseonkaan työntekijöillä ole asiat hyvin. Ei edes omistajan tyttärellä Coraliella, joka viettää päivänsä tankissa merenneitona. Tyttö on syntynyt räpylämäisillä käsillä, joten on velvollinen olemaan osa isänsä bisnestä. Myöhemmin kirjassa isä pakottaa tyttärensä elannon saamisen nimissä vielä kamalampiinkin tekoihin. Coralie elää kuin vanki Coney Islandilla isänsä vahtimana. Tyttö haaveilee tavallisesta elämästä, vaikkei siitä juurikaan tiedä. Tähän häntä kannustaa perheen taloudenhoitaja Maureen, palovammojen peittämä nainen joka löytää rakkauden museon susimiehestä, intellektuellista joka samaistuu Kotiopettajattaren romaanissa ehkä vähän yllättävään hahmoon. Toinen päähenkilö on juutalaisuuden jättänyt maahanmuuttaja Eddie, joka kulkee kaupungin pimeimpiä kujia ja metsiä yksityisetsivän apupoikana. Lopulta intohimo löytyy kuitenkin valokuvauksesta, joka sekin vie miehen synkkien aiheiden pariin. Etsiessään kadonnutta tehdastyöntekijää hänen polkunsa risteytyy Coralien kanssa.

Ihmeellisten asioiden museo onnituu olemaan täynnä taikaa, vaikkei se sisällä mitään yliluonnollista. Hoffman luo New Yorkista hienon kuvan ja eniten nautin kaupunkikuvista kirjaa lukiessani. New York on sähkön yleistyttyä saanut valoloisteen, mutta suurkaupungin vilinän alla on ruma karstakerros. Vaikka kaupunki on metropoli, sen syrjillä on kuitenkin vielä yksinäisiä metsiä ja hyisiä joenuomia. En muista milloin olisin viimeksi lukenut näin tunnelmallista kirjaa, jossa nautin eniten miljööstä.

Kirja oli nautinnollinen luku. Juoni eteni sujuvasti ja viihdyttävyyden sivuun kirja antoi ajateltavaa mm. naisten ja työläisten asemasta ja suurkaupungin ongelmista. Nyt sadan vuoden päästäkin on paljon samoja epäkohtia. Hahmot eivät ole erityisen räväyttäviä, mutta Coralie on samaistuttava. Tukahdettu epävarma nuori, joka hitaasti alkaa kapinoida iljettävää isäänsä vastaan. Susimies on kiehtova hahmo, josta olisi mielellään lukenut lisää. Maureen jäi myös mietityttämään naisen salaperäisen menneisyyden vuoksi. Hoffman heitti myös vihjauksen, että hän saattaisi olla Coralien äiti, mutta vahvistusta asiaan ei anneta.

Valitsin Ihmeellisten asioiden museon, koska olen halunnut lukea sirkus/huvipuisto-aiheisia kirjoja. (Otan edelleen suosituksia vastaan) Alkusyksystä luin Stephen Kingin Tervetuloa Joylandiin, joka oli aika pliisu pikkupelottelukirja kesätöistä huvipuistossa. Alkuvuodesta luin Yösirkuksen, jossa on paljon samaa kuin Ihmeellisten asioiden museossa: Suurkaupungit, kummajaiset, vuosisatojen vaihde, tiukkojen oppi-isien ja vanhempien nuhteessa kasvavat teinit, rakkaustarina. Ihmeellisten asioiden museo rökittää Yösirkuksen juonessa, tunnelmassa ja hahmoissa. Siinä on enemmän luonnetta ja rosoisuutta. Suosittelen Hoffmanin kirjaa niille, joita kiehtoo historiallinen New York ripauksella maagista realismia.

The Museum of Extraordinary Things, 2014


perjantai 13. lokakuuta 2017

Bret Easton Ellis - Alta nollan




Tänä vuonna on tullut luettua aika paljon tuttujen kirjailijoiden teoksia. Olen skarpannut asian suhteen, sillä aikaisemmin on tullut luettua kapeammin. On ehkä ollut pettymyksenkin pelkoa. Mitä jos kirjailijan muut teokset eivät kolahdakaan? Kakkoslukemisina vuoroaan odottavat tällä hetkellä mm. Donna Tarttin Pieni ystävä  ja Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman. Luin kesällä Tarttin esikoisen Jumalat juhlivat öisin. Päätin, että tutustun naisen kirjoihin julkaisujärjestyksessä pienen jahkailun jälkeen (Tikli muhkeudessaan on myös vähän pelottava). Hirvoselta luin viime vuonna näihin aikoihin Kun aika loppuu. Se oli kuohuttava ja hyvä kirja, tästä lukua odottavasta en oikein tiedä mitään.

Bret Easton Ellisin Alta nollan kuuluu samaan sarjaan, sillä herralta olen aiemmin lukenut Amerikan Psykon, joka lienee kirjailijan tunnetuin. Alta nollan on Ellisin esikoinen, joka sekin on julkaisuaikana nostattanut pientä kohua. Ellis tuntuu pitävän shokeeraamisesta, sillä Alta nollan sisältää seuraajansa tavoin kaikenlaista paheksuttavaa. Oma pöyristymiseni oli kuitenkin aika pientä.

Kirjassa seurataan 18-vuotiasta Clayta joka palaa New Hampshiresta kotikonnuilleen Los Angelesiin joululoman viettoon. Loma vietetään kännissä, huumeissa, bileissä, naisissa. Kaveriporukka pitää näennäisesti hauskaa, mutta kaikilla on turtaa. Hauskaa yritetään pitää. Mikään ei tunnu missään, ei edes ruumiit tai raiskauksen todistaminen.

Clay kuvaa lomaansa välähdyksinä rannoilta ja klubeilta. Tyyliä voisi pitää päiväkirjanomaisena, mutta tekstistä puuttuu tunne. Vaikka kirjassa kuvataan varsinkin lopussa karseita ja kamalia asioita, päähenkilö ei juuri kerro miltä mikäkin hänestä tuntuu, vaan kertoo tapahtumista kuin ulkopuolinen.

Juonettomuus ja persoonaton kerrontatyyli teki tästä pitkäveteisen. Kirjassa on rapiat pari sataa sivua, mutta luin sen tuskaisen hitaasti. Keneenkään hahmoon ei pystynyt samaistumaan. Ökyrikkaiden teinien sekoilu pisti vain ärsyttämään. Takakannessa tätä verrataan Sieppariin Ruispellossa. Molemmissa on haahuilua ja nuoruuden päättämättömyyttä ja tuskaa joo. Mutta Alta nollan on mielestäni tuhansien mailien päässä Siepparista. Maailma näyttäytyy paljon mielenkiintoisempana Holdenin kuin Clayn kertomana.

Onhan tällä tietenkin sanottavansa nykymeiningistä. (Tai siis 80-luvun meiningistä.) Ihmiset hakevat nopeaa ja helppoa viihdykettä, joka ei kanna pitkälle. Silmiin pisti se miten usein MTV mainitaan. Onko Music Television tosiaan ollut ensimmäinen harppaus kohti nuorison passiivistumista ja rappiota? Minä kun aina luulin, että se oli rokkenrolli. Ajatus on jotenkin väljähtänyt ja moneen kertaan kuultu, en tiedä siitä miten tuore ajatus se on kirjoitusajankohtana ollut. Vähän tuli mielikuva, että tämä on kirjoitettu kiikkustuolissa reinot jalassa. Mutta ei, Ellis on ollut parikymppinen kirjoittaessaan tämän.

Less Than Zero, 1985

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

John Fowles - Neitoperho



Neitoperho on kiehtonut minua jo vuosia. Aloitin sen kymmenen vuotta sitten englanniksi, mutta jätin kesken. Kertoja tekee siitä luotaantyöntävän, sillä tällaisen pahuuden olemassaolon haluaisi unohtaa. Kun kertoja on vastenmielinen, sitä miettii että mitä kirjailija haluaa sanoa ja miksi juuri tällaisen ihmisen sanoin? On vaikeaa lukea kirjaa, joka kertoo kidnappauksesta stalkkerin näkökulmasta. Kuvottava suunnitelmallisuus, kajahtanut mieli, pakkomielinen ihailu. On vaikeaa lukea kirjaa, jossa vanki kuvaa yksinäisyyttä, pelkoa ja toivottomuutta ankeassa kellarissa.  

Frederick häkeltyy nuoren taideopiskelijan kauneudesta. Hän merkkaa seurattavansa liikkeitä päivyriin, selvittää tämän nimen ja seuraa etäältä tarkasti koskaan kuitenkaan puhumatta pakkomielteelleen. Kun tilaisuus tulee veikkausvoiton muodossa, hän huumaa ja kidnappaa Mirandan. Hän on ostanut syrjäseudulta talon ja luonut vankilan kellariin. Frederick saalistaa tytön itselleen, kuten perhosen joita hän keräilee. Frederick yrittää saada naisen rakastumaan itseensä lahjomalla ja olemalla näennäisesti kiltti, mutta vapautta hän ei aio antaa.

Tarina alkaa Frederickin sanoin ja noin puolessa välissä kirjaa siirrytään Mirandan päiväkirjamerkintöihin. Näkökulman muuttuminen oli virkistys ja samat tilanteet on kiehtovaa lukea molempien näkökulmista. Kirja on muutenkin hyvin rakennettu ja virtaviivaisesti etenevä, jännittävä viimeisiä sivuja myöten. Fowles kirjoittaa uskottavasti niin saalistajan kuin nuoren naisen ajatuksia. Loppua kohden Mirandan käytös on paikoin absurdia sieppaajan näkökulmasta kerrottuna. Kun päästiin tytön päiväkirjamerkintöihin, tunteet käytöksen takana olivat kuitenkin hyvin samaistuttavia. Ihminen taistelee vapaudestaan keinoja kaihtamatta, näin kuka tahansa olisi tilanteessa toiminut. 

Päällimäisin ajatus joka Mirandan vangitsemisesta jäi on se, että loppupeleissä yhtäkään ihmistä ei voi omistaa. Ei, vaikka sulkisi kellariin kuin esineen. Miranda on kuin yksi Frederickin keräämistä perhosista. Kaapattu haaviin räpistelemään vimmatusti siipiään. Miranda räpiköikin kaikin voimin. Hän yrittää paeta useasti kaikin keinoin mitä keksii. Kun se ei onnistu, hän pakenee muistoissaan tyrmän ulkopuoliseen elämäänsä. Hänen elämänjanonsa syöksyy sivuilta voimakkaana. Miranda on nuori, älykäs, innostunut ja lahjakas, mutta yksin vuoroin malttamattomien, vuoroin toivottomien ajatustensa kanssa. Fowles kirjoittaa mielestäni uskottavasti parikymppisen naisen näkökulmasta, Mirandan merkinnät tuntuivat aidoilta päiväkirjan sivuilta. Mirandakin on pakkomielteisesti rakastunut. Vanhempaan taiteilijaan, naistenmieheen. Omistamishalu tuli esiin sitäkin kautta kirjassa, Mirandan tunteiden palo on kuitenkin normaalin rajoissa.

Päähenkilö ei itse pidä itseään pahana ja yrittää vakuuttaa lukijalle hyvyyttään. Mirandalle Frederick ei tee mitään, mutta syy jää epäselväksi. Siksikö että hän on fyysisesti kykenemätön? Mutta johtuuko kykenemättömyys siitä, että hän ihailee Mirandaa ja tämän puhdasta kauneutta ''liikaa'' vai pitääkö hän seksiä ylipäätään likaisena aiemmin prostituoidun kanssa käymänsä kokemuksen jälkeen? Vaikka puolet tarinasta kerrotaan Frederickin sanoin, hän jää kylmäksi ja etäiseksi hahmoksi. Häntä on vaikea ymmärtää. Hänen ''rakkautensa'' Mirandaa kohtaan on käsittämätöntä, pakkomielteistä ihailua. Vaikka ajan mittaa selviää, että Miranda on kaikin tavoin hänen vastakohtansa ja alkaa kohdella kolkosti sieppaajaansa, Frederick yrittää siitäkin huolimatta pakottaa Mirandan rakastamaan itseään. Tuli mieleen Nuuskamuikkusen viisaat sanat siitä miten ei voi olla vapaa jos ihailee jotakuta liikaa. Pikkupoikamainen, sokea ihailu saa hänet naurettavan valmiiksi miellyttämään. Miranda on ehkä vanki, mutta Frederickään ei ole vapaa. Kun keräilijä jää lopussa yksin, hän kertookin että hyvä näin. Vangin vahtiminen oli luonut kuitenkin valtavat paineet, tietysti pelko siitäkin että poliisi pääsisi hänen jäljilleen.

Mirandan vangitseminen on järkyttävää, mutta aloin ajatella myös miten kamalaa sieppaajan päässä on. Miten huono itseluottamus ja kokemus ihmisistä täytyy olla, jos uskoo saavansa rakkautta vain (ja ylipäätään) pakottamalla. Frederickin tunteisiin samaistuu välillä tahtomattaankin. Ajattelin monta kertaa, että: '' Ei ei! En halua nähdä tätä miestä millään lailla sympaattisena tai samaistuttavana'', mutta niin kävi. Hänen tunteisiinsa voi samaistua, tekoihin ei. Aivan viimeisillä sivuilla tosin kaikki hävisi...Voiko kirjaa sulkea vihaamatta Frederickiä? Lopetus osoittaa hahmon kylmyyden kokonaisuudessaan. Tuntuu kuin olisi koputellut onttoa puuta, turhaan toivonut edes pientä järkiinheräämistä.

Tästä kirjasta on vaikeaa saada aikaiseksi selkotolkkuista tiivistystä. Varmaan tarinan inhottavuuden vuoksi en meinaa saada sen herättämiä tunteita tiiviiseen muotoon. Tiedänkö itsekään oikein mitä ajatella...Kirjassa on kuitenkin myös oma runollisuutensa. Pidin varsinkin Mirandan vertaamista perhoseen kauniina symbolina. On jännä, että alkuperäisnimi on The Collector, keräilijä. Suomennos taas se kerätty, Neitoperho. Kirjassa on molemmat näkökulmat, mutta mielestäni kirja on ehdottomasti Frederickin tarina. Kirjan loppukohtaus antaa englanninkieliselle nimelle vielä inhottavamman merkityksen.

Kaiken jahkaamisen jälkeen: Pidin Neitoperhoa viiden tähden kirjana ja uskon että menee hetki, että pääsen kirjasta ''eroon''. Tapahtumat ovat sen verran paljon pyörineet päässä kannet suljettuani. Ymmärrän senkin, ettei tämä ole kaikkien makuun. Lukukokemuksena samanlainen oli Bret Easton Ellisin Amerikan Psyko, joka sekin jätti pureskeltavaa sen verran että leuat loksuu vieläkin.

The Collector, 1963



maanantai 25. syyskuuta 2017

Harper Lee - Kuin surmaisi satakielen




Kuin surmaisi satakielen on 8-vuotiaan Scoutin ja pienen alabamalaisen Maycombin kylän tarina. Keskeisessä osassa on oikeudenkäynti, jossa mustaa miestä syytetään raiskauksesta. Scoutin isä Atticus on syytetyn asianajaja, joten nuori tyttö pääsee veljensä kanssa seuraamaan tapahtumien kulkua läheltä.

Olen jo pitkään halunnut lukea tämän, sillä se on klassikko ja olen elokuvasovituksen joskus nähnyt. En muistanut juonesta juuri mitään, paitsi sen että oikeudenkäynti oli isossa osassa. Sivumäärällisesti kirjassa ei paljoa vietetty tuomarin edessä, mutta itse koin ainakin että oikeudenkäynti oli jonkinlainen ydin kirjassa. Sen tiesi tekevän tuloaan ja sitä alkoi kuumeisesti odottaa. Oikeudenkäynti ja siitä seuranneet tapahtumat kuohuttivat tunteitani enemmän mitä odotin. Kirja sijoittuu 1930-luvulle, jolloin mustien amerikkalaisten oli turha odottaa reilua oikeudenkäyntiä. Kuin surmaisi satakielen oikeudenkäynti on epäreilu ja uskomattoman tuntuinen. Järkyttävä jopa kun ottaa huomioon kirjan ajankuvan ja miljöön. Todisteet ja todistajien uskottavuus ohitetaan täysin.

Voisi ajatella, että ovatpa asiat olleet huonosti 30-luvulla. No kyllä, mutta oikeusjärjestelmä on vajaassa sadassa vuodessa kehittynyt hiljaa. Se on edelleen ilmeisen epäoikeudenmukainen Amerikassa. Netflixistä löytyy pari hyvää dokumenttisarjaa, jotka tuovat esiin lepsut rikostutkintametodit, auktoriteettien suojelun ja mentaliteetin tuomitaan-nyt-vain-joku. Esim. Making a Murderer ja The Keepers kertovat siitä, miten oikeuden tavoittelu on lähes mahdottoman tuntuista. On pelottavaa miten heppoisin perustein ihmisiä tuomitaan maassa, jossa on yhä kuolemanrangaistus käytössä.

Kirjan hahmot ovat sympaattisia ja tuovat raskaiden aiheiden keskelle huumoria ja lämpöä, varsinkin päähenkilö. Scout on 8-vuotias rämäpää poikatyttö, joka opettelee mm. sitä, ettei koulussa saa riidellä nyrkein. Ja miten ihmeessä isoveli on yht'äkkiä muuttunut ''misteriksi'', jota nolottaa leikkiä siskonsa kanssa? Lapsia yritetään suojella raiskaustapauksen yksityiskohdilta ja sen oikeudenkäynniltä, mutta varsinkin Scout näkee ja kuulee enemmän mitä isä ymmärtää. Sekä Jem että Scout alkavat nähdä maailman eri silmin.

Ja Atticus! Varmaankin paras isähahmo johon kirjoissa olen tutustunut. Se tosin tuntui epäluonnolliselta, että Scoutkin kutsuu omaa isäänsä Atticukseksi. Omaan suuhuni ei sopisi puhutella vanhempiani etunimeltä.

Kuin surmaisi satakielen on hieno kirja. Olen huomannut pitäväni romaaneista, joissa on lapsikertoja. Maailman järjettömyys näkyy pienten linssien läpi kirkkaammin. Uskon, että ihmisellä on syntyessään aika hyvä sisäinen oikean ja väärän taju. Rasismin opettaa ympäristö ja paineet pitää hieno kulissi tulevat nekin yhteisöstä. Luin kirjan hitaasti pienissä pätkissä ja tekisi melkein mieli lukea se uudestaan. Tuntuu, että tästä saisi vielä toisellakin lukukerralla irti paljon. Iso teema kirjassa on moraaliasioiden lisäksi Scouttin kehitystarina ja erilainen tyttöys, jota isän tiukka sisko yrittää hioa huvittavan tuloksin. Lainasin myös Harper Leen Kaikki taivaan linnut, jossa Scout on aikuinen. Aikamoinen kirjamaailman yllätys ja löytö, että Scoutin tarina jatkuu ja että lukijat näkevät näin rakastetun hahmon vuosikymmenten jälkeen aikuisena!

To Kill a Mockingbird, 1960


perjantai 15. syyskuuta 2017

Kirppiksellä käynnin taikaa




Kävin muutama viikko sitten kirpparilla etsimässä aivan muita asioita kuin kirjoja. Usein sitä mitä etsii ei löydy, vaan huomaakin penkovansa jotakin odottamatonta. Se on kirppiksillä käynnin kirous että taika. Tällä kertaa löysin kolme kirjaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän tuttuja.

Aiemmin luettu:
Donald Spoto - Lumous-Audrey Hepburnin elämä
Pidän elämäkertojen lukemisesta, mutta sitä on tullut harrastettua vuosi vuodelta vähemmän. Harvemmin myöskään luen samoja kirjoja uudestaan. Haluan käydä ihanan filmitähden vaiheet kuitenkin vielä läpi, sillä muistan kirjasta parhaiten sota-ajan pienen Audreyn. Suunnitelmissa olisi sitten lukemisen jälkeen katsoa joku hänen elokuvistaan, sillä elokuvia ei vain voi olla katsomatta uusin silmin tietäessään niiden taustoja. Oma lempparini on Loma Roomassa.

Joskus joku suositellut: 
Khaled Hoseini - Tuhat loistavaa aurinkoa
Kirja käsittelee takakannen perusteella vaikeita aiheita Afganistanin lähihistoriasta. Se kertoo kahdesta naisesta, jotka päätyvät saman miehen vaimoksi. Tältä kirjalta odotan hyvää tarinaa ja sitä, että viisastuisin taas piirun verran maailman suhteen. On mielenkiintoista myös nähdä mieskirjailijan näkökulma naisena olemisesta Afganistanissa. Olen enemmän törmännyt naiskirjailijoihin jotka käsittelevät naisten asemaa muslimimaissa.

Olen nähnyt elokuvansovituksen:
Patrick Süskind - Parfyymi
Muistan elokuvasta iljettävän likaisena kuvatun 1700-luvun Pariisin. Kalansisuskalujen ja muiden löyhkien vastapainona sitten olivat parfyymiliikkeen lasipurnukat, joista tuli pakkomielle päähenkilölle. Täydellisen tuoksun luominen vaatii herran uskoman mukaan ruumiita. Lopetuksesta en muista muuta kuin suuret orgiat jossakin ulkomaastossa (?). Ei myöskään muistikuvaa siitä mikä tarinan sanoma oli.


Viimeisten viikkojen ajan olen hitaasti nautiskellut Harper Leen Kuin surmaisi satakieltä. Siinä sivussa olen kahlannut oman hyllyn muumeja läpi, nyt viimeisenä vuorossa Muumipappa ja meri. Näistä siis tulossa postaukset lähiaikoina. :)

  

tiistai 12. syyskuuta 2017

Jumalat juhlivat öisin und Garpin maailma




Lätkäisen kaksi kärpästä yhdellä tiiviillä iskulla ja kerron kahdesta romaanista, jotka tekivät bloggaustauolla vaikutuksen. Muitakin hyviä oli ja saatan tehdä myöhemmin niistäkin koontia, mutta näistä kahdesta halusin päästä ensimmäiseksi hehkuttamaan.

Donna Tartt - Jumalat juhlivat öisin
Kirja hyppää sieltä, täältä ja tuolta esiin. Tämä tuntuu olevan monien lempparilistalla ja sen on sanottu olevan 90-luvun nuorten Sieppari Ruispellossa. Siepparia kirja ei sisällöltään muistuta millään lailla, mutta Jumalat juhlivat öisin on tehnyt ja tekee suuren vaikutuksen. Tarina tempaisee mukaansa heti. Oma tarkoitukseni oli aloittaa kevyesti yhdellä luvulla, mutta päädyinkin ahmimaan kirjan heti puoleenväliin (Oli aivan pakko saada vastauksia yöunienkin uhalla) ja seuraavana päivänä loput. Tätä tarinaa janoaa lisää ja lisää, vaikka murhaajat ja murhattu paljastetaan heti kahden sivun prologissa. Kukaan hahmoista ei oikeastaan ole samaistuttava tai mukavakaan, ei edes kertoja Richard. Tarttin kerronnassa vain on jotakin taikaa joka imaisee mukaansa...Dekkareissa mietitään yleensä kuka?, mutta tässä tapauksessa lukija miettii miksi? Sitten miten? Ja mitä sitten? Syyllisyys painaa jokaista hahmoa eri tavalla ja sen seuraaminen oli kirjan loppupuolella jännittävintä. Ja tietenki se, että jäävätkö murhaajat kiinni. Itse juonen lisäksi kirjan tunnelma ja kauniit kuvaukset tekivät vaikutuksen. Collegemaailma, muinaiskreikan opiskelijaryhmän tiiviin omituiset piirit. Syksyn hitaat viikonloput kartanomökillä, yksinäinen talvi jäätävässä pakkasessa.

The Secret History, 1992
Se vielä on sanottava, että  Jumalat juhlivat öisin on jykevämpi ja herättää enemmän kiinnostusta kuin suora suomennos Secret historystä. Kääntäjällä on ollut hieno oivallus.

John Irving - Garpin maailma
Irvingin kirjat sekoittavat tragediaa ja komediaa tavalla johon en ole törmännyt muualla. Ja miten kaikessa absurdissa voi olla kuitenkin niin paljon sielua riipaisevaa ja samaistumispintaa...Jos et ole lukenut Irvingiä aiemmin, paras tutustumiskirja lienee Oman elämänsä sankari. Luin senkin kesällä. Se on hmm, vähemmän rönsyilevä ja suoraviivaisempi mutta silti ihanan irving. Annoin molemmille viisi tähteä Goodreadsissä, mutta Garpin maailma oli itselleni piirun verran parempi. Pidän kahelimmasta menosta. (Kaikki isäni hotellit on Garpin maailman veli, Oman elämänsä sankari sisarpuoli tai ehkä serkku) Sen plussan viiden päälle toi muun muassa Jenny Fields, Garpin feministiäiti joka on aivan mahtava hahmo! Ainoa miinus kirjassa oli se, että olisin henk. koht. halunnut lukea Jennystä vielä lisää. Vanhemmuus on kirjassa vahva teema ja sen tuoma suojelutahto ja pelot. Yhtä paljon se käsittelee mun mielestäni myös luovuutta ja kunnianhimoa, Garpin kehitystä kirjailijan ammatissa. Siinä sivussa käsitellään myös avioliittoa, seksiä ja feminismiä.

The world according to Garp, 1978
Se vielä on sanottava, että kirjan alkupuhetta ei kannata lukea, sillä siinä on juonipaljastuksia.

Ovatkos nämä kirjat kolahtaneet muilla? :)

Irvingiä luen varmasti lisää jo siitäkin syystä, että Leski vuoden verran odottaa hyllyssä. Tarttin suhteen en ole varma. Pieni ystävä on kuuleman mukaan tylsä, Tikli taas Pulitzerilla palkittu, mutta helkutin pitkä.


keskiviikko 30. elokuuta 2017

Hei hei, mitä kuuluu?

Ohi kiitävi aika ja unhottuvi blogi,
Välikuolemisen se koki.
Ma luin, vaan en kertonut mitä.
Kuten näet,
En runokirjoja
Ainakaan.

Reilu puoli vuotta on vierähtänyt ja blogihommat ovat jääneet. Lukeminen hidastui ja taisin asettaa paineita itselleni tästä koko hommasta. Siitäkin huolimatta, että täällä olen kuuluttanut hauskuuden säilyttämisen tärkeydestä. Kirjoittaminen on puuhaa, jossa uppoudun sellaiseen flow'hun että aika tuntuu kuluvan tuplanopeudella. Nautin siitä todella, mutta mollaan itseäni siitä, etten ole parempi. Vanhoja postauksia lukiessa puna nousee poskiin ja mietin olenko todella kirjoittanut tämän mukamasfiksun kirja-analyysin, joka näyttää pikemminkin sieniä popsineen 11-vuotiaan tekstiltä.

Olen myös kasvanut ajattelumalliin, että jos haluaa mestariksi jossakin, se on aloitettava vähintään 4-vuotiaana. Pianonsoitto, shakkinerous jne. ''Hän lauloi ennen kuin oppi puhumaan'' tai ''Hän tanssi ennen kuin oppi kävelemään'' on sellaisia fraaseja joita kuulee usein. Itsehän olen kateellinen luonne ja synkistelen, että emmää sitten yritäkään kun en kerta taaperona aloittanut. #kateellinen #synkistelijä

Mitä vanhemmaksi tulen, alan ymmärtää kuinka typerä olen ollut. Ihmiset oppivat koko ajan uutta ja kehittävät itseään ja ympäröivää maailmaa. Viisikymppisillä voi aivan hyvin olla kolme, neljä ammattipätevyyttä. Aika kypsentää, mielenkiinnon kohteet muuttuvat. Ja ennen kaikkea: Ihminen oppii sen mitä kohtaan tuntee intohimoa. En ehkä ala maailman parhaaksi ballerinaksi tai shakkimestariksi (tai kirjoittajaksi) tällä iällä puhtaalta pöydältä, mutta miksei ihminen voisi tehdä sitä mistä pitää? Kehittymisen tunne on nautinto, vaikkei lopputulos olisikaan se huippuosaaja.

Tämä on teksti on ex tempore, ehkä näitä joita myöhemmin luen häpeissäni. Lukiossa sain esseistäni aina  kritiikkiä siitä, etten osannut pysyä punaisessa langassa kiinni. Mutta niin. Blogi!

Palaanko vielä?
En tiedä. Liityin kuukausi takaperin Goodreadsiin ja aloin pohtia onko se mulle sopivampi paikka. Goodreads vie ainakin vähemmän aikaa kuin blogin pitäminen. Toisaalta taas olen tykästynyt kirjablogien seuraamiseen ja seuraajien kommentteihin, nautin myös valokuvaajaleikeistäni. Viime aikoina olen lukenut myös niin loistavia kirjoja, että olen hyppinyt seinille kun tekisi mieli jonnekin kunnolla päästä vuodattamaan ja hehkuttamaan ylitsevuotavaa intoa ja eräästä hullusta lukuprojektista johon tarttunen ensi vuonna (Jos uskallan. #vieraskielinentiiliskivi.) Luulen, että jos palaan tulen hidastamaan tahtia enkä ainakaan ota mitään niin-ja-niin-monta-kirjaa-kuukaudessa-tavoitteita, joita huomasin salakavalasti langettavan päälleni. 

Näihin tunnelmiin, hyvää yötä ja alkavaa syyskuuta!

P.S: Ma yhden runokirjan luin,
      Se Antti Holman Kauheimmat runot ol.



 



tiistai 31. tammikuuta 2017

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla



''Ehkä me emme täysin toivu ensirakkauksistamme. Ehkä me nuoruuden ylenpalttisuudessamme jakelemme kiintymystämme lähestulkoon sattumanvaraisesti siinä harhaluulossa että meillä tulee aina olemaan vielä enemmän annettavaa.''

Jonathan on hyvän perheen poika, joka tutustuu koulussa hurmaavaan hulttioon Bobbyyn, joka saa jo nuorena elämältä kovia potkuja. Kaksikosta tulee Jonathanin äidin kauhuksi erottamaton parivaljakko. Pojat ovat sekä ystäviä että rakastavaisia. Myöhemmin Jonathan muuttaa New Yorkiin ja muuttaa eläväisen Claren kanssa yhteen. He alkavat suunnitella lapsen hankkimista, vaikkeivat romanttisessa mielessä ole rakastuneita toisiinsa. Kuvio täydentyy, kun Bobby muuttaa kämppisten luo. Heistä hitsautuu kolmikko, joka päättää kasvattaa lapsen yhdessä.

Itselleni Koti maailman laidalla kertoo tarinan onnea etsivistä ihmisistä, kenties kokonaisesta sukupolvesta, joka alkaa katsoa itseensä maailman sijaan. Hahmot, varsinkin pääkolmikko elää kovin tavallista, mutta samalla normista ja säännöistä poikkeavaa elämää. En itse voisi kuvitellakaan eläväni kolmen ihmisen suhteessa, mutta Cunningham osaa kuvata jokaisen persoonan paikan kuviossa niin hyvin, että tuomitseminen ei käväisekään mielessä. Ratkaisu tuntuu luonnolliselta; jokaisella on oma roolinsa ja paikkansa, palat loksahtavat paikoilleen.

Vaikka maailma muuttuu ja tuntuu välillä lähenevän loppuaan ( alkuperäisnimi A Home at the End of the World), ihmiset kaipaavat aina turvaa ja tukiyksikköä, perhettä. Perheen merkitys on muuttunut ja tulee muuttumaan ajan kuluessa. Sidosaineena ei ole enää aina välttämättä biologia, vaan ihmiset saavat vapaammin määrittää perheensä, eikä se ole aina pysyvä yksikkö, vaan turvasatama voi muuttua elämän kuluessa. Tämä tuli kirjassa hyvin esille varsinkin Bobbyn elämässä. Bobbylla on kirjassa suoranainen nälkä saada tukiverkosto. Oma perhe hajoaa ja menetykset varjostavat perässä. Jo teininä Jonathanin perheestä tulee kakkoskoti, jossa poika alkaa viettää enimmän aikansa. Bobby näkee Jonathanin äidin Alicen aivan eri silmin kuin Jonathan, ihailevasti ja kunnioittaen. Jonathan ottaa perheensä itsestäänselvyytenä. Jonathanin muuttaessa New Yorkiin Bobby muuttaa kokonaan kakkoskotiinsa moneksi vuodeksi. Kun tämä tukiverkko sitten poistuu ulottuvista, Bobby lähtee Jonathanin perään ja Bobbylle muodostuu jälleen uusi perhe.

Pidin tästä kirjasta hurjan paljon. Se on elämää, ihmeellisiä, eläväisiä ihmissotkuja, vähempään tyytymistä mutta paremman toivomista, jos ei muuten niin salaa kuten Alice joka suunnitteli avioeroa vain hiljaa päässään. Miten onnellisuus määritellään ja mistä tietää olevansa onnellinen, elävänsä sitä elämänsä parasta aikaa? Itse ajattelen, että sen luultavimmin ymmärtää vasta katsoessaan taaksepäin vanhana kiikkustuolissa, sillä parhaita asioita osaa yleensä arvostaa jälkikäteen. Kyl ennen vaan oli se ja se paremmin! Se minkä ainakin on oppinut viime vuosina on se, että jokainen rakentaa elämänsä itse ja luo omat tavoitteensa. Ei ole mitään mitä pitäisi saavuttaa vaikka kolmekymppiseksi mennessä vain siksi että kulttuurissa on raamatullisia jäänteitä ja muita oletuksia, jotka ovat enemmistön normi. Kirja kulki jo aiemmin miettimieni asioiden kanssa samoja polkuja ja vahvisti niitä, siksi se varmaan kolahti niin lujaa.

A Home at the End of the World, 1990


torstai 26. tammikuuta 2017

Erin Morgenstern - Yösirkus


''Sirkus saapuu varoittamatta.''

 1800- ja 1900-lukujen vaihteen mustavalkoisissa sirkuskuvissa on jotakin kiehtovan mystistä ja juuri tuollaiset kuvat tulivat mieleen törmättyäni Erin Morgensternin Yösirkukseen. Tarina sijoittuu juurikin tähän vuosisatojen vaihteeseen. Se kertoo maailmaa kiertävästä sirkuksesta, joka ei ilmoita saapumistaan etukäteen. Sirkus on täynnä maagisuutta, todellisuuden rajoja rikkovia mitä mielikuvituksellisempia telttoja.

Kaikki saa alkunsa kun kaksi kovin erilaista kilpailevaa taikuria päättää kouluttaa kaksi taikurioppilasta kisaamaan toisiaan vastaan. Rangaistuksena on kuolema ja taisteluareenana Yösirkus. Aluksi kisaajat eivät tiedä toistensa henkilöllisyyttä, mutta kun he oppivat tuntemaan toisensa, he rakastuvat. Miten pelistä pääsee pois? Merkittäväksi henkilöksi nousee tavallinen amerikkalainen maalaispoika Bailey, joka etsii suuntaa elämälleen.

Yösirkus oli paikoin kiehtova, muttei ihan täysin loitsunnut lumoihinsa. Vaikka pidin kirjan alussa kuvatuista yöillallisista, joilla sirkusta suunniteltiin parhaimpina puolina tarinaa, olisin kaivannut vielä jotakin lisää. Juoni käynnistyi hitaasti eikä päähenkilöiden rakkaus voittanut minua puolelleen. Liian siirappista jotenkin, äh. En samaistunut muihinkaan hahmoihin, vaikka raamit olivat mielenkiintoisia. Pelkkä kummallisuus ei riitä. Poikkeuksena hahmoissa on Bailey, joka on tulevaisuuden pähkäilynsä kanssa todella sympaattinen poika. Hän on samaistuttava. Baileyn näkökulma sirkukseen on sama kuin lukijan, ihaileva ja ihmettelevä. Kirjailija olisi saanut sirkuksesta ja hahmojen taustatarinoista enemmänkin irti. Olisin kaivannut enemmän kuvailevuutta, aisteilla leikkimistä ja revittelyä, sillä miljöö on niin mielenkiintoinen!

The Night Circus, 2011

lauantai 7. tammikuuta 2017

Mä kirjastossa kävin



Ajattelin tehdä postauksen viimeisimmistä kirjastolainoistani ja siitä miksi olen valinnut juuri nämä kirjat lukuaikomusten jatkeeksi. Uusi vuosi on alkanut korkeilla pinoilla ja varauksiakin olen pistänyt muutamaan uutuuskirjaan. En vanno mitään, mutta tänä vuonna yritän tutustua vähän paremmin uutuuskirjoihin. Tämän vuoden lukusaldon olen vahingossa onnistunut avaamaan kolmella H-alkuisella brittikirjailijalla. Herriot, Harris ja Hardy... :D Hyvin eritunnelmaisia tarinoita eri aikakausilta, loistavia kaikki! Vuosi on alkanut kirjojen suhteen erittäin lupaavasti.

Tässä viimeisimmän kirjastovisiittini löydöt:

Erin Morgernstern - Yösirkus
Sekoitin tämän kirjan aluksi ihan eri teokseen ja löysin etsimäni sattumalta kolutessani fantasiahyllyjä. Muistan ensimmäisen kerran törmänneeni Yösirkukseen jossakin kirjablogissa. Tässä kiehtoi eniten 1800- ja 1900-lukujen vaihteen sirkusmaailma ja uneksiva tunnelma. Olen jo aloittanut tämän, vaikuttaa hyvältä.

Joanne Harris - Karamellikengät
Luin juuri Pienen suklaapuodin ja siihen ihastuneena oli tietysti pakko ottaa jatko-osakin, kun se oli palautettujen kirjojen joukossa. Pienessä suklaapuodissa lopetus jäi avoimeksi, mutten siltikään osaa oikein sanoa mitä odotan tältä kirjalta tai että vaatiko tarina välttämättä jatkoa avoimesta lopusta huolimatta. Helppo oletus juonen kannalta ainakin olisi, että päähenkilöiden kiertolaisuus loppuu, se ''sulkisi ympyrän.''

Kazuo Ishiguro - Haudattu jättiläinen
Haudattu jättiläinen on aika pelottavan kuuloinen taruolento. Onko kyseessä jörö peto vai lempeä jätti? Kirjassa matkataan kuningas Arthurin aikaan ja etsitään kadonnutta poikaa. Takakannessa sanotaan kehuja maasta taivaisiin, kuten: '' Helppo lukea, mutta vaikea unohtaa.''

Jennifer Clement - Basquiatin leski
Naisella kannessa on tuima, häpeilemätön katse. Se kiinnitti ensimmäisenä huomion. Kirja ei kuitenkaan ilmeisesti kerro hänestä, vaan mustasta 80-luvun avantgardetaiteilijasta, Jean-Michel Basquatista. Hänestä maalataan takakannessa värikäs, kapinallinen kuva. Nappasin kirjan nopeasti muiden jatkeeksi, mutta kotiin päästyäni en ollutkaan enää ihan satavarma luenko tätä. Se nähdään.

Johanna Sinisalo - Auringon ydin
Olen halunnut lukea Sinisaloa jo pitkään ja koska olen dystopioiden ystävä, Auringon ydin tuntui hyvältä valinnalta. Tätä verrattiin Margaret Atwoodin kirjaan Orjattaresi, joka oli viime vuoden suosikkejani. Odotan tältä kirjalta paljon!

Michael Cunningham - Koti maailman laidalla
Viime vuonna lukemassani Kirja joka muutti elämäni mainittiin Koti maailman laidalla. Enää en muista kirjoittajan tarkempia muistoja tästä tai siitä miten se hänen elämäänsä vaikutti, mutta sen kaunis nimi pinttyi mieleni perukoille. Pari kertaa hypistelin kirjaa kirjastossa ja kirpparilla kuitenkaan kotiin viemättä. Viimeksi kirjastossa päätin, että nyt on jo aika.

Näitä siis lukemaan! Edellisiltä visiiteiltä on yhä muutama laina odottamassa sekä omassa hyllyssä eräs vuodenaikaan sopiva muumitarina...Basquaitin lesken kohdalla into lopahti kotona katsellessani kirjaa uudestaan, mutta muutoin (mitään kiveen hakkaamatta tai muutoin vannomatta) aion lukea nämä lainat.


torstai 5. tammikuuta 2017

Thomas Hardy - Tessin tarina




''Häntä hävetti öiset epätoivoiset ajatuksensa; yhteiskunnan mielivaltaiset laithan häntä vain ahdistivat; lait, joilla ei ollut mitään perustusta luonnossa.''

Tess Durbeyfieldin isä kuulee kylän papilta heidän perheensä olevan aatelisen D'Urbervillen suvun jälkeläisiä. Vaatimattomissa oloissa elävät työläiset näkevät keinon parantaa olojaan. Kun perhe onnettomuudessa menettää hevosen, painostetaan perheen vanhin tytär Tess lähistöllä asuvien D'Urbervillejen puheille. Vastahakoinen Tess lähtee kartanoon, koska kokee onnettomuuden olleen hänen vikaansa. Aleksander Urberville nauraa sukulaisyhteydelle pitäen sitä lähinnä vitsinä ja Tess saa kanojen hoitajan paikan. Ylpeä ja häikäilemätön mies kuitenkin serkuttelee Tessiä ja ahdistelee tätä uskomatta vastalauseita. Lopulta hän raiskaa Tessin. Avioliiton ulkopuolella menetetty neitsyys ja äpärälapsi leimaavat Tessin kohtalon hänen loppuelämäkseen. Meijerissä työskennellessään hän tapaa myöhemmin Angel Claren, miehen johon rakastuu, mutta menneisyys on kaiken onnen tiellä.

Tessin tarina on kuohuttava kirja ja hyvä kuvaus reilun sadan vuoden takaisesta yhteiskunnasta. Juoni kulki keskivaiheilla vähän verkkaisesti Tessin jännittäessä Angelin toimia. Loppuun olikin sitten kirjoitettu todellinen sydämen pompauttaja, käänne joka tuli aivan puskista. Tarinaa voi lukea uskonto-, yhteiskunta- tai feministiseltä kantilta. 1890-luvulla säätyjaot ovat rapisemassa. Vanhat aatelissuvut hiipuvat ja ennen loisteliaita kartanoita käydään vain silloin tällöin tuulettelemassa. Usko veren ja esi-isien ylentävään merkitykseen on kyseenalainen. D'Urbervilleistä on tullut peltotyöläisiä Durbeyfieldejä. Määritelläänkö ihmisen ''paremmuus'' veren historialla, luokka-asemalla, teoilla vai millä?

Tessille tieto suvun historiasta ei johda mihinkään hyvään. Viattomuudesta tulee tytölle vain haittaa ja vilpittömyys estää oman edun tavoittelun. Tess ei tee mitään väärin, mutta saa loppuiäkseen leiman, joka estää uuden avioliiton ja parannusten tekemisen omaan elämään. Kun pienikin vihjaus onnellisuudesta vilahtaa, se katoaa yhtä nopeasti. Raiskaaja Aleksander alkaa myöhemmin saarnaajaksi puhdistautuen vanhoista synneistään ja hulttiosta luonteestaan. Se on kaikkien silmissä täysin ok. Nuoruudessaan Angelkaan ei ole ollut puhdas pulmunen, muttei kuitenkaan anna Tessille anteeksi raiskauksesta syntynyttä lasta! Kumpaakaan miestä ei yhteiskunta rankaise esiaviollisesta seksistä. Miksi juuri naisen tarvitsee olla puhdas, koskematon? Hardy tuo hienosti esiin uskonnon ja yhteiskunnan kaksinaismoralismin.

Nykyisin naisen etenemismahdollisuudet elämässä eivät onneksi ole länsimaissa näin riippuvaisia siveellisyydestä, mutta edelleen seksuaalisuuden ja seksin asenteet ovat miehille löyhemmät. Nainen saa huoran tai luntun leiman kohtalaisen helposti, kun taas vastaavia nimikkeitä ei miehille edes kielestä löydy. Miehen ego ja arvo toisten silmissä vain kasvaa sänkyyn kaadettujen naisten määrän mukana. Jostakin syystä naisen neitsyys on aina, edelleenkin, niin tärkeää, että se pitää suojata. Ajatus elää vanhoillisissa uskonnoissa vieläkin. Amerikassa kristityt teinit käyttävät purity ringejä, muslimimaissa naisten siveys taataan ympärileikkauksella. Kai naisen ''puhtauden'' määrittelee jokin muukin asia.

Kirjan kieli on ihanan seesteistä ja kaunista mitä luontokuvauksiin tulee. Pidin kirjasta paljon, vaikka jäikin surullinen olo. Maailma on julma paikka, joka heittelee hyviä ihmisiä epäreilusti. Kaikista raa'immat tapahtumat kerrotaan hienovaraisesti, kuitenkaan jättämättä epäilykselle varaa. Olisin ehkä mieluummin lukenut uudemman suomennoksen, sillä tämän painoksen suomennos on vuodelta 1909 ja ajoittain kökkö. Osa nimistä on puettu suomalaiseen muotoon, kuten Matti ja Liisu-Viisu, osa taas on alkuperäisessä muodossa. Tämä ärsytti itseäni eniten, mutta huomasin myös Angel Claren iän vaihtuvan kesken tarinaa kummallisesti...Ihmettelen myös kansivalintaa. Kirjasta on otettu uusia painoksia ilmeisesti Polanskin 80-luvun elokuvaversion vuoksi ja siksi kannessa on kuva elokuvasta, mutta...Pastellin hempeä kansi huutaa räikeästi vastavirtaan traagisen sisällön kanssa. Tässä ei ole mitään hailakkaa tai röyhelöistä kepeyttä.

Koska Tessin tarinan voi lukea niin monelta eri kantilta, kirja avautuisi varmaan lisää vielä uudella lukukerralla. Aionkin hankkia sen omaan kirjahyllyyni. Joistakin teoksista tulee hyvästä syystä klassikoita. Ne säilyttävät aikakaudesta toiseen tärkeää sanottavaa.


Tess of the d'Urbervilles, 1891


maanantai 2. tammikuuta 2017

Joanne Harris - Pieni suklaapuoti



''Suklaan, vaniljan, kuuman kuparin ja kanelin tuoksu on huumaava ja tuo väkeviä mielikuvia Amerikan mantereiden raa'asta, mullansekaisesta lemusta, sademetsän kuumasta ja pihkaisesta tuoksusta. Tällä tavalla minä matkustan nykyään, niin kuin atsteekit pyhissä rituaaleissaan - Meksiko, Venezuela, Columbia. Montezuman hovi. Cortez ja Kolumbus. Jumalten juoma kuplii ja vaahtoaa seremoniallisissa maljoissa. Elämän kitkerä eliksiiri. Ehkä Reynaud vaistoaa tämän pikku puodissani, paluun aikoihin jolloin maailma oli avarampi, hurjempi paikka. Kaakaopapua pidettiin suuressa arvossa ennen Kristusta - ennen kuin Adonis syntyi Beetlehemissä tai Osiris uhrattiin pääsiäisenä. Sillä katsottiin olevan taianomaisia voimia. Siitä keitettyä juomaa siemailtiin uhritemppeleiden portailla ja sen aiheuttamat hurmiotilat olivat rajuja ja kauhistuttavia. Tätäkö hän pelkää? Nautinnon tuomaa turmelusta, lihan muuttumista irstailun astiaksi? Atsteekkipapiston orgiat eivät olleet häntä varten.''

Pieni suklaapuoti valikoitui kolmesta syystä lainakassiini:

1. Karkkilakko ohi! Jippii!
2. Syöminen sallittu!-lukuhaaste
3. Elokuvasta (ainakin Johnny Deppin suklaanruskeista silmistä) on jäänyt positiivinen muisto.

Elokuvan juonesta en muista yksityiskohtia, joten kirja oli helppo aloittaa puhtaalta pöydältä. Pikkukylän sisäänpäinkääntyneisyyttä, erilaisuuden kuvausta ja tietenkin niitä ihania konvehteja osasin odottaa. Vuosi on alkanut ainakin kirjallisuuden kannalta loistavasti, sillä pidin kovasti Kaikenkarvaisista ystävistäni. Pieni suklaapuoti on sitäkin parempi, tähän rakastuin palavasti.

Vianne Rocher ja tytär Anouk ovat viettäneet kiertolaisen elämää muuttaen jatkuvasti maasta ja kaupungista toiseen. He ottavat tällä kertaa uuden alun ranskalaisessa Lasquenetin tuppukylässä, jossa katolilaisen uskon valta on voimakas. Vianne vuokraa vanhan leipomon kirjoittaen sopimukseen nimikirjoituksen, joka on hieroglyfi, joka voisi tarkoittaa mitä tahansa. Vianne avaa Suklaataivas-nimisen konvehtipuodin vastapäätä kylän kirkkoa. Tämä järkyttää syvästi vanhoillista pappia. Avata nyt syntisen suklaan puoti ja vieläpä paaston aikana! Viannen ja papin välille syntyy tiukka jännite heidän taistellessaan omasta paikastaan.

Suklaataituri Vianne saa tukijoukon taakseen ja alkaa järjestellä kyläläisten asioita uusiksi. Hän puolustaa aviomiehensä mukiloimaa naista, sielunsukulaista vanhusta tämän tiukkapipoista tytärtä vastaan ja auttaa muita kylään päätyneitä kulkureita. Tuuli on kääntynyt, joten on tärkeiden muutosten aika. Muiden asioita järjestellessä Viannen pikku perheenkin elämä järjestyy siinä sivussa.

Lasquenetin kylä on ajaton, aivan kuin ajan kulku olisi pysähtynyt. Aluksi mietinkin, että mihin vuosikymmenelle tämä mahtaa sijoittua. Ulkomaailma on jossakin kaukana ja sen tapahtumat merkkipaaluineen ulottumattomissa. Kyläläiset puhuvat vielä noidista ja Vianne harrastaa korteista ennustamista, ilmassa on tiettyä maagisuutta. Vanhoillinen katolilaisuus ja tiukka sisäänpäinlämpeävyys toivat omat aikaepäilykseni, mutta Harris mainitsee vaivihkaa vhs-soittimen ja pakastepitsan. Hmm!

 Kirjan sivuilla tuoksuu laventeliselta suitsukkeelta ja vaniljalta, kookokselta ja rucolalta. Aistikkaan herkullista, kulinaristista haaveilua. Aitoja, täyteläisiä makuja, vastakaavittua vaniljaa esanssin sijaan! Käsintehtyjen konvehtien tekoprosessista ja eri herkkuvariaatioista oli mielenkiintoista lukea. Olen kerran tehnyt itse konvehteja, eikä temperoiminen ole mikään helpoin homma. Siinä tarvitaan harjoitusta, malttia ja lämpötilamittarin vahtaamista. Konvehtien lisäksi kirjaa lukiessa alkoi tekemään mieli mm. tomaattikeittoa ja rasvaisia pitsireunaisia räiskäleitä. Kirja sanoo: Hei, elämässä pitää olla nautintoja! On toki vahdittava sokeriarvojakin, mutta missään nimessä ei saa olla liian ankara itselleen. (Toteankin nyt karkkilakostani: Never again.) Lempparihahmokseni muodostui nautinnon ja terveyden kanssa tasapainoileva 80-vuotias Armande. Itsepäinen, boheemi ja sydämellinen teräsmummo. Juuri tuollaisen veikeänä ja sielultani nuorena haluaisin itsekin säilyä.

Odotin kirjasta leppoisaa luettavaa suklaan mussuttelun lomassa. Yllätyinkin sen tunnelmasta sekä joistakin esiin tuomista syvällisemmistä asioita. Kuten siitä miten paljon uskontoa ruoditaan. Heti alkusivuilta boheemin puodinpitäjän ja tiukan uskonnollisen auktoriteetin tavatessa ensimmäistä kertaa, odottaa jännityksellä mihin tahtojen taisto johtaa. Harris kuvaa hyvin vastakkaisten elämänkatsomusten kitkaa ja uskonnon tekopyhyyttä. Onko säännöillä aina niin väliä, eikö tärkeintä olisi tehdä se mikä on oikein? Pappi tietää kyläläisten salaisuudet, muttei vaitiolovelvollisuuden nimissä tee mitään. Sano niin ja niin monta kertaa ave mariat, niin hyvä on! Naisen haettua avioeroa väkivaltaisesta aviomiehestään, nainen onkin se kuka tekee väärin, koska avioliitto on pyhä sopimus ja yksi katolilaisuuden sakramenteista, joten pappi ottaa aviomiehen puolen. Maailma ja Lasquenet muuttuvat, mutta uskonto junnaa paikoillaan. Pölyisistä ja ristiriitaisista säännöistä kiinni pitäminen vieraannuttaa kirkon ihmisistä. Enemmän ja enemmän tulee Viannen kaltaisia, jotka haluavat elää omien sääntöjensä mukaan.


Chocolat, 1999

Luin tämän osana Syöminen sallittu!-lukuhaastetta. Kuittaan tällä ruoka-aiheisen romaanin kohdan.

sunnuntai 1. tammikuuta 2017

James Herriot - Kaikenkarvaiset ystäväni



Kaikenkarvaiset ystäväni pomppasi esiin kirjaston hyllyltä hapuillessani satunnaisia kirjoja, sillä pidän eläinaiheista. Nimi kuulosti etäisesti tutultakin, mutten millään saanut päähäni missä olen törmännyt siihen. Takakannesta luin, että kirja on omaelämäkerrallinen maaseutueläinlääkärin muistelma ja totesin, etten ole ainakaan lukenut kirjaa. Myöhemmin selvisi, että olen nähnyt kirjan vanhempieni kirjahyllyssä.

Parikymppinen James Herriot on juuri valmistunut eläinlääkäriksi ja ilahtuu nähdessään ilmoituksen apulaisen paikasta yorkshireläisessä kylässä. James on haaveillut pieneläinlääkärin praktiikasta, steerilistä leikkaussalista ja uusien metodien kokeilusta, joten ajatus itsensä sotkemisesta lantaan ja ähkiminen monisatakiloisten karjaeläinten kanssa ei ole ollut unelmakäsitys omasta tulevaisuudesta. 30-luvun työmarkkinoilla on kuitenkin lama ja varsinkin eläinlääkärin virat ovat harvassa. Vastavalmistuneen innolla ja tarmolla James ottaa vastaan apulaisen viran ja kokee mitä tukalampia tilanteita. Kutsuja vaikeisiin synnytyksiin keskellä yötä, peräsuoleen kadonneita lämpömittareita, aggressiivisten koirien puremia ja sydäntäsärkeviä lopettamisia. Oman haasteensa tuovat höppänä työnantaja Siegfried ja hänen älykäs, mutta hulttio pikkuveljensä Tristan, joka ihmeellisesti ajautuu mitä hulvattomimpiin tunarointeihin. Kaikkein haastavimpia ovat kuitenkin hitaasti lämpenevät yorshireläiset isännät. Asiakkaat, jotka uskovat tuntevansa hoidon paremmin kuin koulutettu ammattilainen, jättävät laskunsa maksamatta, uhoavat ja kiroavat...Useimmat onneksi lämpenevät ajan ja viskin kanssa. Kirjassa seurataan Herriotin kahta ensimmäistä vuotta, jotka tuovat käänteentekevät muutokset niin ammatillisesti kuin yksityiselämässäkin.

Kirjassa on nostalgisen kaihoisa kuva maaseutujen elämästä, joka ei enää ole samaa karjanhoidon tehostuttua ja kaiken tultua käden ulottuville. Vanhojen aikojen haikea kaipaus kuultaa Herriotin tekstistä tämän puhuessa niin hoitomenetelmien kuin ihmistenkin muuttumisesta. Syrjäseutujen asukkaiden omaleimaisuus jotenkin häviää ajan mukana maailman lähentyessä. Myös eläinlääkärien taitoihin aletaan uskoa ja keskiaikaiset pölyttyneet uskomukset väistyvät, joten eläimet saavat tehokkaampaa hoitoa. Voi kuvitella kuinka mielenkiintoista luettavaa kirja olisi nykyajan eläinlääkäreille!

Sana joka tästä jäi itselleni kannet suljettuani on lämmin. Kertoja muistelee iloisesti ja itseironisesti vaikeitakin tilanteita ja lukija tirskuu Jamesin kanssa myötätuntoisesti niin vaikeilla eläinlääkärikäynneillä kuin katastrofaalisilla treffeilläkin. Kirjasta on tehty tv-sarja, enkä ihmettele, sillä tässä on kaikki ainekset hyvään britti sitcomiin!

Suosittelen Kaikenkarvaisia ystäviäni niille, jotka pitävät karvaotuksista ja hyväntahtoisesta huumorista sekä niille, jotka haluavat matkata Yorkshiren maatiloille ja vehreille nummille.


All Creatures Great and Small, 1972